Telttaretkellä 6.-7.7.2022

Pitkään toiveena ollut telttaretki otti vihdoin tuulta purjeisiin ja porukka pääsi pakkailemaan tavaroita Hierkonpolun telttaretkeä varten. Jokaiselle oli annettu oma varustelista ja Rauman Ladulta vuokrattiin teltat ja trangiat. Nuorisotakuutalolla pakattiin autot täyteen ja suunnattiin nokat kohti Hierkonpolkua.

Säätiedotus oli näyttänyt koko kahdelle päivälle sadetta, mutta iltapäivällä aurinko kuitenkin lämmitti lähes siniseltä taivaalta. Kamat kantoon Säikänpolun parkkipaikalta ja laavulle tekemään lounasta. Melkein 20-päinen porukka jaettiin ryhmiin ja jokainen ryhmä teki itselleen ruuan trangialla Linnean opastuksella. Uutta perunaa, Kivikylän pihviä nuotiolla ja bearnaisekastiketta. Kun vielä nokipannikahvit oli juotu, osa porukasta lähti tiskaamaan ja osa meni pystyttämään telttoja.

Pienten mutkien ja taisteluiden jälkeen yksi kupoliteltta, kolme tunnelitelttaa ja yksi hammock oli saatu kasattua ja kiinnitettyä. Juuri sopivasti ennen pienen sateen alkua. Koska kaikki eivät halunneet jäädä yöksi, osaa lähdettiin viemään kotiin ja loput suuntasivat Reidun rantasaunalle saunomaan, uimaan ja tekemään iltapalaa – lämpimiä leipiä ja ah niin ihania lettuja hillolla ja kermavaahdolla. Saunassa olikin alkuun tiivis tunnelma, mutta kaikki halukkaat kuitenkin pääsivät saunaan ja uimaan. Merivesi oli ihanan lämmintä!

Silmät alkoivat lupsua yhdellä jos toisella, joten asettautuminen telttoihin alkoi. Tunneliteltan mataluus tuotti allekirjoittaneelle ensi alkuun haasteita ja pieni väsymyksen aiheuttama hihityskohtaus valtasi minut ja tartutin sen myös telttakaveriini. Rauhoittumisen jälkeen hiljaisuus laskeutui metsän keskelle.

Enemmän tai vähemmän hyvin nukutun yön jälkeen porukka kömpi ulos teltoistaan. Virkeimmät olivat jo kasanneet oman telttansa pois ja lähteneet laavulle valmistelemaan aamupalaa. Kun loputkin teltat saatiin kasattua, alkoi pieni tihkusade. Onneksi suurin osa oli varustautunut asianmukaisella vaatetuksella. Pieni tihkusade ei aamupalan syöntiä haitannut. Alunperin oli tarkoitus lähteä kotiin vähän myöhemmin, mutta heti aamupalan jälkeen alkoi myrskytä. Totesimme lähes yhteen ääneen, että eiköhän reissu ollut tässä. Autoille päin kävellessä vettä alkoi tulla lähes vaakasuoraan.

Kotimatka sujui tulomatkaa hitaamminen, sillä vettä tuli niin paljon, ettei Pyhärannan Rantatiellä voinut ajaa kuin maksimissaan 40km/h. Voisi siis sanoa, että reissumme oli täydellisesti ajoitettu! Povatun kahden päivän vesisateen sijasta saimme nauttia auringosta ja lämmöstä, ja sadekin alkoi vasta, kun lähdimme jo kotiinpäin. Telttailijat olivat väsyneitä, mutta kaikilla oli hyvä mieli retken päätteeksi. Ehkä vastaavaa reissua voitaisiin harkita uudelleenkin 🙂

~J.P.~

Fructus Kaisa

Olen Kaisa Hakkarainen, ikä 36. Perheessä on mies, tyttö ja romaniasta adoptoitu koiruus. Tällä hetkellä harrastuksiin kuuluu laulaminen (lastenlauluja lähinnä tällä hetkellä 😀 ), musiikin kuuntelu, luonnossa liikkuminen ja koiran kanssa lenkkeily, sekä kirjojen kuuntelu.
Mielenkiinnon kohteet ovat kierrätys, ekologisuus, historia ja tietysti se musiikki.

Olen valmistunut 2014 nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi Tuusulasta. 2020 valmistuin sosionomi- diakoniksi. Tuossa välissä olin Nuorten työpajalla starttiryhmässä ohjaajana. Opiskelujen aikana olin diakonin viransijaisena kirkolla jonkin aikaa. Olen ollut myös Kristillisessä päiväkodissa, Järvenpäässä töissä ja ennen kuin pääsin Fructukseen, olin
seurakunnan varhaiskasvatuksessa lastenohjaajan sijaisena.

Fructukseen päädyin niin, että olin itse hakenut Katulähetykselle töihin. Mihin työhön vain. Kävin haastattelussa ja sovittiin, että ollaan molemmin puolin kuulolla. Noin kuukauden päästä näin työkkärin sivuilta ilmoituksen, missä haettiin jalkautuvaa yksilövalmentajaa. Hain sitä paikkaa, kävin haastattelussa ja sain paikan. Olen siitä tosi iloinen. Paikka on äitiyslomasijaisuus.

Toimin siis Fructus hankkeessa jalkautuvana yksilövalmentajana. Olen välillä mukana myös ryhmätoiminnassakin, mutta pääsääntöisesti teen yksilövalmennusta. Pääpaikka on täällä Raumalla, mutta saatan välillä eksyä Porinkin puolelle. Tavoitteenani on, että jokainen Fructuslainen tulisi nähdyksi ja kuulluksi. Yhdessä kuljetaan eteenpäin pienin askelin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Terveisin, Kaisa

Fructus Linnea

Olen Linnea Österman, 29-vuotias. Perheeseeni kuuluu koiranpentu Rida. Tosin ei hän enää ihan niin pentu ole, joulukuun lopulla tuli 9 kuukautta täyteen. Harrastan vaellusta, maastopyöräilyä sekä koiran kanssa treenaamista. Luonto on minulle erityisen tärkeää.

Peruskoulutukseltani olen sairaanhoitaja. Olen aikaisemmin tehnyt paljon erilaisia hommia, toiminut mm. etsivänä nuorisotyöntekijänä, ostopalveluissa sekä sairaanhoitajana kotihoidossa. Halusin vaihtelua työhöni ja päädyin hakemaan mukaan Fructus-hankkeeseen. Nyt toimin Fructuksessa aluekordinaattorina.

Järjestän ja kehitän mm. erilaista ryhmätoimintaa, jonka tavoitteena on pienin askelin tehostaa ja kehittää osallistujien elämäntaitoja, jotka auttavat taas eteenpäin ohjautumisessa. Tutustumme mm. erilaisiin ammatteihin ja aloihin sekä uusiin aktiviteetteihin. Pyrin löytämään jokaiselle kokonaisvaltaisen toimivan ratkaisun ja yhdessä hyödynnämme osallistujan vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita.

Näiden sanojen myötä toivotan kaikille parempaa uutta vuotta 2022, moikataan kun tavataan!

Terveisin, Linnea

Fructus Mari

Olen Mari Leivo, 38 v. Perheeseen kuuluu miehen ja 4 lapsen lisäksi kaksi suloista koiraa, labradorinnoutaja ja sekarotuinen. Harrastuksiini kuuluu koirien kanssa puuhailun lisäksi mm. ulkoilu, mökki/mökkeily ja neuloosi. Kun neuloosi vie mennessään, ei käsiä hillitse mikään. Puikoissa pitää aina olla työ tekeillä.

Aloitin Fructus-hankkeessa tammikuussa 2021 Porissa aluekoordinaattorina ja marraskuussa 2021 siirryin vastuukoordinaattoriksi. Tärkeää minulle on se, että toimintaan
osallistuvat löytäisivät omat vahvuudet ja etenisivät työllistymisen polulla omaan tahtiin ja omannäköisesti sekä uskoisivat itseensä.

Jos sinulla on jotain kysyttävää, ota rohkeasti yhteyttä!

Lopuksi toivon mukavaa vuodenvaihdetta kaikille ja paljon uusia mahdollisuuksia vuodelle -22!

Terkuin, Mari

Retki Kuuskajaskariin

Poroholmassa, vesibussien lähtösatamassa. Kesähelteet vaan jatkuivat ja Fructuksen osallistujat katsoivat laiturilta epätoivoisesti aina vain täyttyvää Rauman saaristokuljetuksen Linnea nimisen yhteysaluksen kantta. ”Kannelle tuulenvireeseen, hinnalla millä hyvänsä.” sanoi yksi osallistujista, mutta kuin tilauksesta kannella oli kuin olikin juuri sopivasti tilaa meidän ryhmällemme.

Mereltä käsin kaikki näyttää erilaiselta ja alkumatkasta yritettiinkin tunnistaa rannalta joitakin tuttuja paikkoja. Noin puolen tunnin ajomatkan aikana sai nautiskella Rauman kauniista meri- ja saaristonäkymästä. Harvinaisista linnuista ei päästy nauttimaan, vaan suurin osa linnuista oli lokkeja ja merimetsoja. Muutamia merimetsojen asuttamia ja jo hylkäämiä saaria näkyikin matkan varrella.

Paikan päällä kävimme kahvilasta hakemassa saaren kartan. Reitin pituus saaren ympäri oli noin 2 kilometriä ja kahvilan pihapiirissä olevien opasteiden avulla päätimme mihin suuntaan saarta lähdimme kiertämään. Kuuskajaskarinpolun varrella oli mm. useita tykkejä, näköalatorni ja vartiotorni, diabaasisaumoja, ampumaratoja, juoksuhautoja jne. Ryhmäläisten tehtävänä oli ottaa 2 valokuvaa itselle kiinnostavimmasta kohteesta. Ohessa voit nauttia ryhmäläisten kuvista ☺

Seuraavaa kesää ja uutta reissua odotellen! ☺

~J.P.~

Retki Pinkjärvelle

Fructuksen porukka pääsi osallistumaan Rauman Seudun Työnhakijoiden KIPINÄ-hankkeen järjestämään kesäpäivään. Päivä alkoi kokoontumisella RST:n pihalla, josta alkoi bussimatka kohti Eurajoella sijaitsevaa Pinkjärveä ja Vuotavan laavua.

Bussin parkkeerattua Pinkjärven parkkipaikalle sovimme päivän aikataulusta. Koska metsäpalovaroitus oli voimassa, päivän suunnitelma muuttui grillauksen osalta. Parkkipaikalta opastaulun vierestä lähti noin 5 km mittainen, osittain vaikeakulkuinen, vaellusreitti. Vaellusreitti on merkattu maastoon punaisin merkein. Kuuman kesäpäivän valuttaessa hikikarpaloita yhden jos toisenkin ohimoilla, päätimme kävellä suoraan Vuotavan kaksoislaavulle. Yhteen suuntaan matkaa kertyi noin 1 km.

Saavuttuamme laavulle nopeimmat olivat jo ehtineet kastautua ihanan vilvoittavaan järviveteen. Hiekkapohja oli houkutteleva ja ennen kuin huomasinkaan, olin itsekin käärinyt shortsien lahkeet ylös ja mennyt kahlaamaan niin pitkälle kuin pääsin kastamatta vaatteita kokonaan. Koska vapaata aikaa oli mukavasti, porukka hajaantui ja päivään mahtui mm. kävelyä maastossa, rentoutumista laavulla, eväshetkeä rannalla, uimista, jne.

Kellon lähestyessä puolta päivää lähdimme kävelemään takaisin bussille. Varsinainen eväshetki oli Latumajalla, jossa grillaus oli kodassa sallittua. Samaan aikaan kun ritilä notkui makkaroista, porukka oli hajaantunut ympäri Latumajan piha-aluetta. Iloisia ilmeitä näkyi ja rentoa puheensorinaa kuului suunnasta jos toisestakin. Kun makkarat oli syöty parempiin suihin, oli aika palata bussilla lähtöpaikalle.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa päivän olleen onnistunut ja suosittelen vierailemaan Pinkjärven laavuilla ajan kanssa!

Tässä vielä muutama kuva Fructuksen osallistujilta ☺

~J.P.~

Ulkoilmapäivä Otanlahdessa

Maanantai päivä avautui aurinkoisena, joskin tuulisena ja Fructus käänsi nokan kohti Otanlahtea ja Rauman Makista. Tuuli ja päivälle suunniteltu minigolf saivat parin ryhmäläisen suupielet kääntymään hymyyn, kun pohdittiin, mahtaako tuuli parantaa vai huonontaa tulosta 😊

Rauman Makiksen minigolf radalta löytyy 18 erilaista väylää ja rata kiertää maauimalan ympäri. Osa ei ollut koskaan pelannut minigolffia, osalla edellisestä kerrasta oli aikaa jopa kymmeniä vuosia, mutta olipa joku käynyt jo Makiksen radan testaamassakin.

Jaoimme porukan kahteen ryhmään ja lähdimme kiertämään rataa. Rata oli hyvin toteutettu, selkeä, hyvässä kunnossa ja tarjosi erilaisia haasteita. Aina välillä kuului iloisia huudahduksia onnistuneen suorituksen, tai jopa hole-in-onen jälkeen. Parin itselle erityisen haastavan väylän jälkeen olin kuitenkin tyytyväinen omaan kokonaistulokseeni. Kokemus oli sen verran mukava, että pitää joskus mennä uudelleenkin 😊

Pelailun jälkeen pidimme evästauon Otanlahden kallioilla. Kun kroppa oli tankattu, kävelimme Kiikartornille Syväraumanlahteen. Kuumana päivänä rappuja tuntui olevan loputon määrä, mutta ylös asti päästiin. Näkymä näkötornin tasanteelta oli puuskutuksen arvoinen, suosittelen käymään. Kiikartorni on yksi Ajan jäljet-kohteista.

Koska päivää oli vielä jäljellä kävelimme vielä Poroholmaan. Istuskelimme alueella ja pohdimme erilaisia vaihtoehtoja kesän varalle. Poroholmasta starttaavat Rauman saaristokuljetuksen vesibussit ja voit käydä vaikka vanhassa sotilastukikohdassa Kuukajaskarissa tai Kylmäpihlajan majakkasaaressa.

Päivä oli kokonaisuudessaan hieno ja erilainen, eikä Vieno-myrskyn puhaltamat alkutuulahduksetkaan haitanneet menoa. Kannattaa varata aikaa ja käydä tutustumassa mitä kaikkea Otanlahden alue tarjoaa 😊

~J.P.~

Harrastus korona-aikana

Korona on kurittanut monia sosiaalisia- ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Liikunta- ja uimahalleja on suljettu, ryhmäliikunnat kielletty, kuntosalilla käyminen on vähän niin ja näin… Mutta löytyy ainakin yksi harrastus, johon koronakaan ei ole Suomessa päässyt vaikuttamaan! Nimittäin frisbeegolf 🙂

Näin raumalaisena voin todeta, että täällä kyseistä harrastusta onkin helppo harrastaa, eikä lajiin investoiminen vaadi paljoa. Jo yhdellä kiekolla pääsee tutustumaan lajin periaatteisiin ja kolme kiekon aloitussettejäkin saa halvalla, eikä muuta tarvita.

Raumalla on useampia ratoja. Uotilassa on 18-väyläinen metsää ja peltoa yhdistelevä rata, Aronahteella 9-väyläinen puistorata, Latumajalla 9-väyläinen niin ikään metsää ja peltoa yhdistelevä rata sekä Unajassa pururadan läheisyydessä 9-väyläinen metsärata. Näiden lisäksi Pyytjärvelle on kesällä 2021 valmistumassa kaksinkertaisen suomenmestari Pasi Koivun suunnittelema 18-väyläinen rata, joka sisältää monenlaista maastoa.

Frisbeegolf on enemmän tekniikka-, kuin taitolaji, joten harrastus sopii koko perheelle. Mikäs sen mukavampaa, kuin pakata vähän eväitä mukaan ja lähteä perheen kesken tai kaveriporukalla luonnon helmaan, suosittelen kokeilemaan! 🙂

~J.P.~

Täältä löydät tietoa Suomen frisbeegolfradoista:
https://frisbeegolfradat.fi/

Mitä on hyvä elämä?

Osana yhteisöä-hankkeessa keskusteltiin, mitä on hyvä elämä. Aihetta pohdiskelivat sähköpostikirjeenvaihtona Osana yhteisöä -hankkeen vetäjä Tommi Mattila ja hankkeen osallistuja Jonna huhtikuussa 2021.

Jonna:
Toi aihe “mitä on hyvä elämä?” on ihan hemmetin moniulotteinen, eikä siihen löydy yhtä oikeeta vastausta. Mä uskon, et jokainen määrittelee ite sen, mitä hyvä elämä on. Perustuu pitkälti ihmisen omiin arvoihin ja mitä pitää elämässä tärkeenä. Meillä itseasias oli viime kesänä Pölläkarissa sellanen harjotuskin. En muista tarkkaan kaikkea, mut ympäri laituria oli laitettu erilaisia lappuja, joissa kuvailtiin henkilöä, esim. perheen äiti tai isä, jolla on pienet tulot, tai varakas liikemies, jolla ei ole läheisiä ihmisiä, ja kaikkea siltä väliltä. Sit jokasen piti asettua sen lapun kohdalle, jonka kanssa vois vaihtaa elämää, ja millanen siis omasta mielestä olis hyvä elämä… Eikä kaikki asettunu saman lapun kohdalle, vaan hajontaa löytyi ihan mukavasti.

Tommi:
Se on minunkin mielestäni just noin, että jokainen määrittelee sen, millaista on hyvä elämä. Senpä takia tuo mainitsemasi Pölläkarin harjoituskin antaa vain viitteitä siitä, mitä eri yksilöt pitävät tavoiteltavina asioina elämässä. Ei voi olla kenellekään täysin valmista “lappua” siitä, mitä on hyvä elämä.

Mutta minkälaisia ongelmia juuri se aiheuttaa hyvän elämän muodostumisessa, että jokaisella on siitä omanlaisensa käsitys ja omat tavoitteensa/haaveensa? Miten selvitämme ristiriidat, etteivät muut ihmiset pääse tulemaan onnemme esteeksi?

Jonna:
Niin, musta tuntuu itestä, et yhteiskunta asettaa tietynlaiset normit siitä, mitä on hyvä elämä ja mitä ihmisellä pitäis olla elämässään. Ite keskustelin tästä viime viikolla M:n kanssa, kun puhuttiin, et mulla on vähän ikäkriisin tynkää. Ja just sen takia, kun joka paikassa toitotetaan sitä, et tässä vaiheessa pitäis olla jo perhe, omakotitalo, tyyliin kaks autoa, hyvä työ ja lemmikki. Tosta on tullu jonkinlainen “idylli” ja mua itteeni ärsyttää se. Osaksi sen takia koen, et mulla on huonompi elämä kuin muilla, että olisin epäonnistunu elämässä, kun ei oo mitään noista. Silti mä oon välillä edes tyytyväinen omaan elämään, edes jotenkin.

Ei sais ajatella sitä mitä muut ajattelee, vaan pitäis miettiä vaan sitä mikä itelle on hyväksi. Mut aika vaikeeta se on, kun ensimmäisenä ihmisiä kohdatessa kysytään aina töistä ja perheestäkin. Tunnen noloutta, kun kerron omasta työstä, tai kuntouttavasta työtoiminnasta, vaikka tällä hetkellä oon suunnattomasti nauttinu siitä mitä teen.

Tommi:
Nyt sulla onkin sitten erittäin hyvä hetki pohtia tällaista aihetta, jos ikäkriisin tynkääkin pukkaa! Vaatii tosiaan laajaa katsantokantaa ja pokkaa, jotta voi ohittaa muiden ihmisten määrittelyt siitä, miten sun pitäisi elää. Ja dilemma on siinä, että ”toiseutta” (eli toisia ihmisiä) ei voi ikinä täysin jättää pois laskuista, koska oma itsekin muodostuu suhteessa toisiin, ainakin jossain määrin. Tämä koronakriisikin on alleviivannut tarvetta kuulua yhteisöön ja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sosiaalisuuden tarve tietenkin vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin, mutta kaikki me kuitenkin jossain määrin tarvitsemme muita.

Olen sitä mieltä, että todennäköisesti ne muut ihmiset, jotka tulevat kertomaan sulle, mitä elämässä olisi hyvä olla minkäkin ikäisenä (puoliso, lapset, autot, talot, kultainen noutaja jne.), hakevat jollain tavalla vahvistusta omille valinnoilleen ja omalle elämäntyylilleen. He pyrkivät peilaamaan reaktioita toisesta ihmisestä. Jos he esitellessään omaa elämäänsä näkevät toisessa reaktioita, jotka kuvastavat mahdollisesti hämmennystä, epäonnistumista tai jopa kateutta, he saavat onnistumisen kokemuksen. Heidän sisäinen äänensä mahdollisesti sanoo: ”Ha! Olen onnistunut elämässäni paremmin kuin tuo toinen”. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä (ainakin monilla yksilöillä) on tarve jollain tavalla kilpailla elämässä pärjäämisessä. Tällaisen seurauksena elämä voi mennä suorittamiseksi, jossa tavoitellaan onnistumisen ulkoisia merkkejä. Onko se sitten hyvää elämää?

Jonna:
No joo, mulla on ens kuussa synttärit, niin se tuo jonkinlaisia paineita kyllä, vaikka koitan olla ajattelematta niitä. Mut väkisin se tulee mieleen, varsinkin mitä enemmän tässä ikää karttuu. Vuosi vuodelta esim. perheen perustaminen on vaikeempaa, mutta en osaa edes sanoa haluanko lapsia… Mut eikö vois olla ihan hyvä elämä, oli lapsia tai ei? Joillakin se on nuoresta pitäen selvää, et haluaa lapsia, mut nii, tarviiko sen sit kaikilla olla samanlaista?

Mä aikanaan eron jälkeen huomasin itessäni sen, miten paljon kaipaan toisia ihmisiä, läheisiä ihmisiä. Koska porukassakin voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja tää korona-aika tosiaan on korostanu sitä johonkin kuulumisen tärkeyttä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Jotkut on sanonu, ettei elämä oo juurikaan muuttunu, kun ei muutenkaan sosialisoi ihmisten kanssa niin paljoa, eli koronasta huolimatta, hänelle elämä on edelleen hyvää. Toiset puolestaan kärsii huomattavasti enemmän siitä, että ihmiskontakteja on vähemmän. Itsessä ainakin tiedostan sen, et mitä pidemmän pätkän joudun olemaan yksin ja kontaktit on minimissä, niin sitä enemmän mieliala laskee ja se taas alkaa vaikuttaa kaikkeen muuhun ja tuntuu, et elämä on ihan p*skaa.

Tohon en oikeen osaa ottaa kantaa, et jotkut hakis hyväksyntää omille valinnoilleen sillä, et kerrotaan toisille mitä elämässä pitäis olla. Mä luulen, et ne ihmiset, joilla ei oo niitä taloja ja koiria ja muita, joutuu enemmän puolustelemaan omaa elämäänsä. Mä tunnen yhden vanhemman ihmisen, joka on aina asunu ja ollu yksin, ja hän on hyvin tyytyväinen omaan elämäänsä, vaikka toiset sitä ihmettelee: “Etkö sä kaipaa siihen jotain ihmistä vierelle?” Hän saa ystävistä tarpeeksi sitä ihmiskontaktia, mitä tarvitsee. Mut silti se “normien” mukaisesti tuomitaan. Ihmisen ei pitäis kokea syyllisyyttä siitä, jos elää itselleen hyvää elämää.

Tommi:
Kommentoin ensinnä tuohon lasten saantiin ja sen yhteyteen hyvään elämään. Nykyisin yhä useammat tekevät valinnan, etteivät halua jälkikasvua. Tähän on varmasti monia syitä. Uskoakseni syyt löytyvät kulttuurista, jossa elämme. Ennen jälkikasvulla pyrittiin muun muassa turvaamaan oma vanhuus. Tulevat polvet ottivat ruraaliyhteiskunnassa talon työt haltuun ja huolehtivat vanhuksista hautaan saakka. Nykyisessä yhteiskunnallisessa systeemissä vanhustenhoito on ulkoistettu ja kullakin yksilöllä on tyypillisesti oma työura, jota ei ole sidottu sukupolvien kesken. Muutenkin nykykulttuurimme on individualistisempi. Asenneilmapiirikin on sellainen, että on yhä ”normaalimpaa” ja hyväksytympää, että ihmisellä ei ole omia lapsia. Lasten saannin sijaan aikuiset keskittyvät omaan hyvinvointiin, itsensä kehittämiseen ja työuriinsa.

Kun pohditaan hyvää elämää, tullaan jälleen kuitenkin yksilöllisiin eroihin. Joillekin lapsettomuus ihan oikeasti sopii ja toisille ei. Jotkut ovat pakosta lapsettomia mm. sen vuoksi, etteivät löydä sopivaa kumppania lasten toiseksi vanhemmaksi (eivätkä halua muulla tavalla lapsia hankkia) tai hedelmättömyyden vuoksi. Jotkut huomaavat hedelmällisen ajan lopun häämöttäessä, että elämä on kulunut kaikkeen muuhun, eikä lapsia vain tullut hankittua. Niitäkin on, jotka tätä katuvat ja sen vuoksi elämä ei tunnu hyvältä. Monille lapset ovat edelleenkin elämän suurin suola, ja he kertovat, että vasta lasten saannin myötä elämä täydellistyi. Mutta kuten todettua, meitä on moneen junaan, eikä yhtä pätevää reseptiä ole siihen, miten kaikki voisivat kokea elämän olevan hyvää.

Yhteiskunnallisella järjestelmällä pyritään takaamaan useimmille kohtuullisen hyvä elämä (anarkistisessa vaihtoehdossa voisi olla harvoilla oikein hyvä elämä). Yhteiskunnan normeistakin kuitenkin päättävät ihmiset, joilla on omat intressinsä ja mielipiteensä. Esimerkiksi yhteiskunnallisten normien asettamisesta voidaan ottaa vaikka homoseksuaalisuus, joka oli Suomessakin rikos vuoteen 1971 saakka ja virallisessa tautiluokituksessa sairaus vuoteen 1981 saakka. Nyky-yhteiskunta on homoseksuaaleille varmasti parempi paikka tavoitella hyvää elämää, kuin esimerkiksi 1950 -luvun suomalainen yhteiskunta. Toisaalta nykypäivän homokammoisten hyvän elämän kokemus saattaa järkkyä, koska yhteiskunta on liian vapaa ja sallii erilaisuuden avoimesti.

Jonna:
Eipä tohon alkuun oo juuri mitään lisättävää, oli aika kaiken kattavasti sanottu. Individualistisempi oli aika hyvä sana kuvaamaan kaikkea. Toki se ei tarkota sitä, että pitäis vaan omaan napaan tuijottaa, että sais itelleen sen hyvän elämän, koska myöskään silloin se tuskin todellisuudessa olis niin hyvää.

Tohon homokammoisten hyvän elämän kokemuksen järkkymiseen nappaisin sen verran kiinni, et siinäkin tilanteessa ihminen antaa ulkopuolisen vaikutteen vaikuttaa liikaa omaan elämään. Ei sen pitäis olla keneltäkään pois, mitä joku toinen on. Ihan sama se on rasismin kohdalla. Pitäis vaan keskittyä siihen omaan hyvään elämään. Jos joku rakastuu itseään vaikka 20 vuotta vanhempaan ihmiseen, niin anna sen rakastua, ei se oo sulta pois!

Kai siinä on vähän sitäkin vanhaa sanontaa, et naapurin puolella ruoho on aina vihreämpää. Vaan ku se ei aina ole. Sosiaalinen media huijaa meitä tosi paljon ja jonkun elämä saattaa kuvissa näyttää täydelliseltä, mut ei me tiedetä mitä se heidän elämä todellisuudessa on. Se kuitenkin helposti vaikuttaa meidän omaan arvosteluun omasta itsestämme ja taas tullaan tilanteeseen, jossa heikompi saattaa ajatella: “Mulla on ihan p*ska elämä.”

Vahvuutta todella tarvitaan, että uskaltaa elää omaa elämää, just sellasta mitä ite haluaa (toisia tosiaan vahingoittamatta).

Tommi:
Keskusteluun siitä, mitä on hyvä elämä, haluaisin vielä nostaa esiin hyödyllisyyden kokemuksen ja omien kykyjen käytön. Siitä, että voi tuntea olevansa hyödyllinen, syntyy merkityksellisyyden tunne. Se antaa elämälle niin sanotusti sisällön. Jos ei ole väylää, miten käyttää omia ominaisuuksiaan ja kyvykkyyttään hyödyksi, elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Tällainen merkityksellisyyden ja hyödyllisyyden kokemuskin kyllä usein peilautuu juuri toisten ihmisten kautta. Voi kokemus toki olla myös pelkästään sisäinenkin (ainakin jossain määrin). Tällaisen sisäisen merkityksellisyyden tunteen voi saavuttaa esimerkiksi tekemällä anonyyminä hyväntekeväisyyttä. Myös esimerkiksi eläinten hyväksi asioita tekemällä voi saada elämään merkityksellistä sisältöä, vaikkei arvostuksen antajina olisikaan toisia ihmisiä.

Jonna:
Onhan se ihan totta, et jos saa tehdä sitä mistä tykkää tai mitä osaa tehdä, se tuntuu hyvältä. Voi peilautua vähän toistenkin ihmisten kautta, mut kyllä mä saan ainakin ite nautintoa siitä, jos teen jotain sellasta, mikä oikeesti miellyttää mua itseeni. Jos en oo ite tyytyväinen omaan tekemiseeni, mut joku toinen sanoo, et toi on hieno, ni se ei tunnu lainkaan samalta. Joillekin ehkä sekin voi riittää, mut ite oon aika kriittinen tekemisistäni. Pitää olla hyvin tehty ja just sellanen, et oon ite tyytyväinen. Tosin joskus käy sit niinkin, et oon tehny paljon töitä, saanu käyttää taitojani ja oon ite ihan rakastunu lopputulokseen, ja sit tuleekin joku toinen, joka sanoo, et toi ei oo lainkaan hyvä, ei voida edes käyttää… Se sit taas myös pudottaa. Siinä kohtaa toisten mielipiteillä on vaikutusta, vaik ei ehkä sais olla.

Ehkä se just, et mitä ihminen kokee itelleen tärkeenä. Jos vaikka tota hyväntekeväisyyttä miettii. Joku saattaa tehdä sitä sen takia, että saa egolleen pönkitystä ja saa ns. kunniaa tekemisestään, kun toinen saattaa tehdä sitä just anonyymisti ja vaan sen takia, et se tuntuu hyvältä, kun voi tai pystyy auttamaan jotain. Ihmisten pitäis enemmän tehdä just niitä asioita, mitkä tuottaa itelle nautintoa, eikä kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä siitä, mitä kukakin voi tehdä. Just yhdessä telkkariohjelmassa henkilö kertoi, miten häntä on aina syrjitty siitä, et hän halus painia. Aina sai kuulla sitä samaa: “Ei naiset voi painia, se on miesten laji.” Mut hän kuunteli omaa sydäntään, oli muiden mielipiteiden yläpuolella ja jatkoi sen tekemistä mikä itelle tuntui rakkaalta.

Tommi:
Mun on helppo ymmärtää tuo sun kertoma itsekriittinen suhtautuminen omaan tekemiseen. Mua ei kanssa paljon lämmitä, jos joku kehuu vähänkään ulkokultaisesti omaa tekemistäni, jos en siihen ole itse tyytyväinen. Asetan itselleni riman aika lailla korkealle. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu juuri hyvän elämän kokemuksen kannalta. Kun se hyvän elämän kokemus lähtee paljolti oman pään sisältä, ja siellä kun jyllää vähän turhankin kova itsekritiikki, niin se helposti syö hyvän elämän kokemusta. Vähempäänkin voisi olla tyytyväinen ja antaa itselleen armoa, mutta se ei niin vain helposti onnistu. Luonne on mitä on, ja se on monen asian summa miten se on sellaiseksi muodostunut.

Kun katsoin taaksepäin kirjoittamaamme tekstiä, huomaan, että suhtautumisemme on (luonnollisesti) nykyajan kulttuurin ja odotusten leimaama. Pitää kuitenkin muistaa, että oli aika mikä hyvänsä, ihmisen (kuten kaiketi minkä tahansa muunkin eliön) hyvän elämän perusteet ovat hyvin yksinkertaisissa asioissa. Riittävä ravinto, terveys, uni, suoja (asuminen), kohtuullinen vapaus toteuttaa itseään ja tyydyttävät ihmissuhteet ovat kaiken perustana.

Emme silti helposti tyydy elämässämme pelkkiin hyviin perustuksiin. Saatamme ajautua tavoittelemaan koko ajan enemmän. Haluamme ehkä kohtuullisen hyvän elämän muuttuvan vielä paremmaksi. Ihmisen elämää kaiketi ohjaa jonkinlainen luonnollinen tarve tavoitella suurempaa tyytyväisyyttä, onnellisuutta – hyvää elämää. Mutta tuo tavoittelu on jatkuvaa kamppailua, perille ei pääse koskaan. Aina on jotain, joka vähintäänkin hieman haittaa hyvää oloa.

Jonna:
Mun mielest sulla oli jo aika hyvin kiteytetty tota kokonaisuutta. Kyllähän tästä pauhais ties miten kauan, mut onhan tässäkin jo lukijoille aika hyvin sulateltavaa. Mut just toi, että aina on jotain lisätavoteltavaa, se on kyl oikeen kaksteränen miekka. Toisaalta on hyvä haastaa itseä ja kehittää itseä, mut toisaalta liika tavoittelu ja yrittäminen menee taas yli, eikä koskaan tuo täysin sitä onnistumisen tunnetta.

Plogging = ekoteko

Raumalla järjestettiin 19.–29.4.2021 roskienkeruukampanja “Kerää ja karaa“. Kaupunkilaisia kannustettiin ulkoilemaan ja samalla keräämään ympäristöstä löytyviä roskia. Aktiivinen roskienkeräystoiminta tunnetaan maailmalla nimellä plogging. Myös Fructus osallistui koronan sallimissa rajoissa kampanjaan.

Mitä plogging sitten on? Plogging eli roskajuoksu yhdistää liikunnan ja ulkoilun roskien keräämiseen. Termi tulee ruotsin kielen sanoista jogga (lenkkeillä) ja plocka upp (poimia). Se sopii kaiken ikäisille kuntotasosta riippumatta, eikä roskapussia kummempia välineitä tarvita. Hanskoja on suositeltavaa käyttää ja etenkin käytettyjä maskeja noukkiessa tulee huolehtia hyvästä hygieniasta.

Fructuksen porukka lähti liikkeelle Nuorisotakuutalon pihalta, eikä pitkälle tarvinnut kävellä, kun ensimmäinen roskapussi oli jo täynnä. Etenkin tupakan tumppeja löytyi lähes joka puolelta, mihin katseensa käänsi. Tiesitkö muuten, että tupakan filtteri onkin muovia? Yhden tupakantumpin hajoaminen kestää keskimäärin puolitoista vuotta makeassa vedessä ja kolme vuotta merivedessä.

Jatkaessamme matkaa, pussi jos toinenkin täyttyi. Onneksi ennen lähtöä haimme sisältä vielä muutaman ylimääräisen muovipussin. Kevään ensimmäiset lämpimät päivät osuivat sopivasti kohdallemme ja aurinko lämmittikin mukavasti rauhallista roskakävelyämme. Ei uskoisi miten paljon roskia kertyy parin kilometrin matkalta. Ekoteon ja ulkoilun jälkeen oli mukava rauhoittua pihalla, nauttia auringosta ja ainakin itselle kevään ensimmäisestä grillauksesta.

Oletko sinä kokeillut ploggingia? Mitä jos seuraavalle lenkille nappaisit muovipussin taskuun mukaan? ☺

~J.P.~

Tiaisille koteja

Keväisenä torstai aamuna osa Fructuksen porukasta kokoontui Rauman seurakunnan kesäkodin parkkipaikalle. Paikalle saapui ennenkin vapaaehtoistöitä tehnyt Heimo Törmä, joka kertoi päivän tavoitteesta: tiaispönttöjen kiinnityksestä Kesäkodin maastoon. Törmälle vapaaehtoisuus on iso osa elämää, eikä hän epäröinyt, kun häneltä kysyttiin, haluaisiko hän auttaa tiaispönttöjen kiinnityksessä.

Linnunpönttöjä saatiin lahjoituksena useita kymmeniä. Raumalainen Reino Hekko oli rakentanut pöntöt ja halusi lahjoittaa ne eteenpäin. Törmä päätti kysyä Rauman seurakunnalta saisiko pönttöjä kiinnittää seurakunnan alueiden ympäristöön. Seurakunnan kiinteistöpäällikkö Eino Korsi oli enemmän kuin mielellään mukana projektissa. Niinpä Törmä päätti pyytää apua kiinnitykseen Rauman Seudun Katulähetykseltä, jonka kanssa Törmä on monta kertaa ennenkin tehnyt yhteistyötä, etenkin luontoon ja sen hyvinvointiin liittyvissä asioissa.

Kun Törmä oli kertonut päivän tavoitteesta, suuntasimme kohti rantaa hakemaan ensimmäisiä pönttöjä. Siitä epäjärjestelmällisen järjestelmällisesti lähdimme kiertämään alueen metikköä ja kiinnitimme tiaispönttöjä sopivin välimatkoin erilaisiin puihin. Kun etsimme maasta sopivia keppejä tukemaan pönttöjä, mukanamme ollut koira päätti myös osallistua toimintaan. Joka kerta kun jossain rasahti, keppeihin hullaantunut koira juoksi katsomaan, mistä saisi kepin, kuka hänen kanssaan leikkisi. Koska oma osani oli enemmän homman valokuvaamista, pidin käsissäni välillä hämäyskeppiä ja heitin sitä koiralle, ettei tämä ehtisi aina viemään niitä tueksi tarkoitettuja keppejä 😊

Vaikka kevätaurinko ei ollut vielä pihalta jäätä sulattanut, metsässä oli silti hyvä käyskennellä, tekisi muutenkin hyvää kävellä enemmän metsässä. Kun kaikki 26 pönttöä oli parin tunnin jälkeen kiinnitetty ympäristöön, Törmä sytytti nuotion rannalle ja pääsimme grillaamaan makkaroita auringon pilkottaessa puiden takaa. Hyvä olo valtasi sisimmän laiturin reunalla istuskellessa ja nauttiessa luonnosta ja sen tuomasta rauhasta. Luonnonhelmassa koronakin on helppo unohtaa.

~J.P.~

Voiluodon terapiahevoset

Torstai aamu valkeni hieman pilvisessä, mutta kuitenkin poutaisessa säässä, jolloin Fructuksen porukka suuntasi autojen nokat kohti Voiluotoa. Tarkoitus oli tutustua ratsastusterapiaan Jenni Salomaan (Voiluodon terapiahevoset) ja Salla Forsmanin (Porin Woimahevonen) opastuksella.

Saavuttuamme paikalle, tämä kaksikko otti meidät ilolla vastaan ja päivä alkoi aamupalalla nuotion ääressä. Jenni ja Salla kertoivat omista taustoistaan ja miten olivat alalle päätyneet. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin ryhmäläisten suhtautumisesta eläimiin. Ensimmäinen eläinkontakti saatiin Peppi-koiraan. Liikkumisen ja aktiivisuuden perusteella ei olisi koskaan osannut arvata Peppiä sokeaksi.

Ratsastuskentällä saimme tutustua suomenhevoseen Teppoon, sekä vähän pienemmän kaliiberin poniin Iiroon. Samalla kun Jenni kertoi meille mitä ratsastusterapia on, Iiro kävi moikkaamassa ryhmäläisiä. Hän oli varsin kiinnostunut mm. allekirjoittaneen taskusta pilkistävästä vesipullon korkista. Eläinrakkaana ihmisenä oma sydän oli sulatettu ensi näkemällä, mutta kaikki eivät olleet niin sinut hevosten kanssa. Silloin Jenni piirsi maahan kolme sisäkkäistä ympyrää.

Hän kuvaili ympyrää olotilaympyräksi. Sen sisällä keskellä pienin alue on oma mukavuusalue. Siellä meidän on rento ja hyvä olla. Mutta kun poistumme mukavuusalueelta, olemme oppimisalueella, ja joskus onkin hyvä rikkoa omia rajojaan. Tästä kertoessaan Jenni sanoi toivovansa, että meistäkin jokainen yrittäisi päivän aikana tulla vähän ulos omasta mukavuusalueestaan, mutta jos jotain ei halua tehdä, sitä ei ole pakko tehdä. Silloin olisi riski, että haaste kasvaisi niin suureksi, että päätyisimme stressialueelle, jossa emme enää pysty oppimaan. Pieni stressi on ajoittain hyväksi, mutta pitkään jatkuneena ja toistuvana se lamaannuttaa meidät.

Ennen tallin sisätiloihin siirtymistä näimme myös tilan muut hevoset. Peppi seurasi uskomattoman hyvin meitä mihin ikinä menimmekin ja seikkaili välillä omiaan. Tallin sisällä meitä odotti kaksi työläistä, Nelli ja Risto kissat. Heidän ”työnään” on kuulemma jyrsijäkannan kurissa pitäminen ☺ Kissoilla oli juuri ruoka-aika, eivätkä ne sillä hetkellä välittäneet muista meidän ryhmäläisistämme, kuin niistä kahdesta, jotka antoivat heille ruokaa. Sisätiloissa asusteli myös kaksi pupua.

Viimeiset eläimet, joihin saimme tutustua, oli pihalla jo itsestään ilmoitelleet ja kaakottaneet Tippi ja Repe ankat. Jälleen halukkaat saivat antaa ankoille ruokaa. Peppi seurasi tilannetta aitauksen ulkopuolelta ja Risto puolestaan istui ylvään näköisenä ankkojen asumuksen katolla.  Kun kaikkiin eläimiin oli tutustuttu, niille oli annettu ruokaa ja hevosille viety heinää, pidimme pienen kahvitauon ennen aistipolulle siirtymistä.

Tilan ympärille oli rakennettu aistipolku, johon menimme kahdessa pienessä ryhmässä. Aistipolulla oli erilaisia rasteja, joissa keskityttiin mm. oman kehon tuntemiseen, luontoon, rauhoittumiseen, tuntoaistiin, omiin vahvuuksiin ja moneen muuhun. Yhdessä rastissa esimerkiksi kehotettiin laittamaan silmät kiinni ja kuuntelemaan ympärillä olevaa luontoa. Pystyisikö sieltä löytämään viisi erilaista ääntä ja nimeämään nämä äänet? Itse löysin vain kolme ääntä, mutta kun yksi ryhmässä olevista kertoi kuulleensa kaukana hiljaisena kuuluvaa liikenteen ääntä, silloin vasta itsekin tajusin ja kuulin sen.

Aistipolun aikana Jenni ja Salla olivat sytyttäneet nuotion. Myös aurinko oli heittänyt kaikki pilvet pois taivaalta, ja saimme nauttia grillimakkaroista ja sämpylöistä ihanan sinisen taivaan alla. Päivä oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Moni ryhmäläisistä kertoi unohtaneensa omat jännitykset ja ahdistukset, ja muurit laskeutuivat eläinten parissa. Edes minä suurena jännittäjänä ja valokuvia vihaavana en ollut ollenkaan huomannut, että minustakin oli otettu kuvia, kun olin eläinten kanssa. Olin vaan niin täysillä uppoutunut ja keskittynyt näihin ihanuuksiin. Päivän jälkeen olotila oli rentoutunut ja vapautunut, sisällä oli mukava lämmin olo. Kiitos Jenni ja Salla, että saimme tulla tutustumaan!

~J.P.~