Julkaistu

Mitä on hyvä elämä?

Osana yhteisöä-hankkeessa keskusteltiin, mitä on hyvä elämä. Aihetta pohdiskelivat sähköpostikirjeenvaihtona Osana yhteisöä -hankkeen vetäjä Tommi Mattila ja hankkeen osallistuja Jonna huhtikuussa 2021.

Jonna:
Toi aihe “mitä on hyvä elämä?” on ihan hemmetin moniulotteinen, eikä siihen löydy yhtä oikeeta vastausta. Mä uskon, et jokainen määrittelee ite sen, mitä hyvä elämä on. Perustuu pitkälti ihmisen omiin arvoihin ja mitä pitää elämässä tärkeenä. Meillä itseasias oli viime kesänä Pölläkarissa sellanen harjotuskin. En muista tarkkaan kaikkea, mut ympäri laituria oli laitettu erilaisia lappuja, joissa kuvailtiin henkilöä, esim. perheen äiti tai isä, jolla on pienet tulot, tai varakas liikemies, jolla ei ole läheisiä ihmisiä, ja kaikkea siltä väliltä. Sit jokasen piti asettua sen lapun kohdalle, jonka kanssa vois vaihtaa elämää, ja millanen siis omasta mielestä olis hyvä elämä… Eikä kaikki asettunu saman lapun kohdalle, vaan hajontaa löytyi ihan mukavasti.

Tommi:
Se on minunkin mielestäni just noin, että jokainen määrittelee sen, millaista on hyvä elämä. Senpä takia tuo mainitsemasi Pölläkarin harjoituskin antaa vain viitteitä siitä, mitä eri yksilöt pitävät tavoiteltavina asioina elämässä. Ei voi olla kenellekään täysin valmista “lappua” siitä, mitä on hyvä elämä.

Mutta minkälaisia ongelmia juuri se aiheuttaa hyvän elämän muodostumisessa, että jokaisella on siitä omanlaisensa käsitys ja omat tavoitteensa/haaveensa? Miten selvitämme ristiriidat, etteivät muut ihmiset pääse tulemaan onnemme esteeksi?

Jonna:
Niin, musta tuntuu itestä, et yhteiskunta asettaa tietynlaiset normit siitä, mitä on hyvä elämä ja mitä ihmisellä pitäis olla elämässään. Ite keskustelin tästä viime viikolla M:n kanssa, kun puhuttiin, et mulla on vähän ikäkriisin tynkää. Ja just sen takia, kun joka paikassa toitotetaan sitä, et tässä vaiheessa pitäis olla jo perhe, omakotitalo, tyyliin kaks autoa, hyvä työ ja lemmikki. Tosta on tullu jonkinlainen “idylli” ja mua itteeni ärsyttää se. Osaksi sen takia koen, et mulla on huonompi elämä kuin muilla, että olisin epäonnistunu elämässä, kun ei oo mitään noista. Silti mä oon välillä edes tyytyväinen omaan elämään, edes jotenkin.

Ei sais ajatella sitä mitä muut ajattelee, vaan pitäis miettiä vaan sitä mikä itelle on hyväksi. Mut aika vaikeeta se on, kun ensimmäisenä ihmisiä kohdatessa kysytään aina töistä ja perheestäkin. Tunnen noloutta, kun kerron omasta työstä, tai kuntouttavasta työtoiminnasta, vaikka tällä hetkellä oon suunnattomasti nauttinu siitä mitä teen.

Tommi:
Nyt sulla onkin sitten erittäin hyvä hetki pohtia tällaista aihetta, jos ikäkriisin tynkääkin pukkaa! Vaatii tosiaan laajaa katsantokantaa ja pokkaa, jotta voi ohittaa muiden ihmisten määrittelyt siitä, miten sun pitäisi elää. Ja dilemma on siinä, että ”toiseutta” (eli toisia ihmisiä) ei voi ikinä täysin jättää pois laskuista, koska oma itsekin muodostuu suhteessa toisiin, ainakin jossain määrin. Tämä koronakriisikin on alleviivannut tarvetta kuulua yhteisöön ja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sosiaalisuuden tarve tietenkin vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin, mutta kaikki me kuitenkin jossain määrin tarvitsemme muita.

Olen sitä mieltä, että todennäköisesti ne muut ihmiset, jotka tulevat kertomaan sulle, mitä elämässä olisi hyvä olla minkäkin ikäisenä (puoliso, lapset, autot, talot, kultainen noutaja jne.), hakevat jollain tavalla vahvistusta omille valinnoilleen ja omalle elämäntyylilleen. He pyrkivät peilaamaan reaktioita toisesta ihmisestä. Jos he esitellessään omaa elämäänsä näkevät toisessa reaktioita, jotka kuvastavat mahdollisesti hämmennystä, epäonnistumista tai jopa kateutta, he saavat onnistumisen kokemuksen. Heidän sisäinen äänensä mahdollisesti sanoo: ”Ha! Olen onnistunut elämässäni paremmin kuin tuo toinen”. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä (ainakin monilla yksilöillä) on tarve jollain tavalla kilpailla elämässä pärjäämisessä. Tällaisen seurauksena elämä voi mennä suorittamiseksi, jossa tavoitellaan onnistumisen ulkoisia merkkejä. Onko se sitten hyvää elämää?

Jonna:
No joo, mulla on ens kuussa synttärit, niin se tuo jonkinlaisia paineita kyllä, vaikka koitan olla ajattelematta niitä. Mut väkisin se tulee mieleen, varsinkin mitä enemmän tässä ikää karttuu. Vuosi vuodelta esim. perheen perustaminen on vaikeempaa, mutta en osaa edes sanoa haluanko lapsia… Mut eikö vois olla ihan hyvä elämä, oli lapsia tai ei? Joillakin se on nuoresta pitäen selvää, et haluaa lapsia, mut nii, tarviiko sen sit kaikilla olla samanlaista?

Mä aikanaan eron jälkeen huomasin itessäni sen, miten paljon kaipaan toisia ihmisiä, läheisiä ihmisiä. Koska porukassakin voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja tää korona-aika tosiaan on korostanu sitä johonkin kuulumisen tärkeyttä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Jotkut on sanonu, ettei elämä oo juurikaan muuttunu, kun ei muutenkaan sosialisoi ihmisten kanssa niin paljoa, eli koronasta huolimatta, hänelle elämä on edelleen hyvää. Toiset puolestaan kärsii huomattavasti enemmän siitä, että ihmiskontakteja on vähemmän. Itsessä ainakin tiedostan sen, et mitä pidemmän pätkän joudun olemaan yksin ja kontaktit on minimissä, niin sitä enemmän mieliala laskee ja se taas alkaa vaikuttaa kaikkeen muuhun ja tuntuu, et elämä on ihan p*skaa.

Tohon en oikeen osaa ottaa kantaa, et jotkut hakis hyväksyntää omille valinnoilleen sillä, et kerrotaan toisille mitä elämässä pitäis olla. Mä luulen, et ne ihmiset, joilla ei oo niitä taloja ja koiria ja muita, joutuu enemmän puolustelemaan omaa elämäänsä. Mä tunnen yhden vanhemman ihmisen, joka on aina asunu ja ollu yksin, ja hän on hyvin tyytyväinen omaan elämäänsä, vaikka toiset sitä ihmettelee: “Etkö sä kaipaa siihen jotain ihmistä vierelle?” Hän saa ystävistä tarpeeksi sitä ihmiskontaktia, mitä tarvitsee. Mut silti se “normien” mukaisesti tuomitaan. Ihmisen ei pitäis kokea syyllisyyttä siitä, jos elää itselleen hyvää elämää.

Tommi:
Kommentoin ensinnä tuohon lasten saantiin ja sen yhteyteen hyvään elämään. Nykyisin yhä useammat tekevät valinnan, etteivät halua jälkikasvua. Tähän on varmasti monia syitä. Uskoakseni syyt löytyvät kulttuurista, jossa elämme. Ennen jälkikasvulla pyrittiin muun muassa turvaamaan oma vanhuus. Tulevat polvet ottivat ruraaliyhteiskunnassa talon työt haltuun ja huolehtivat vanhuksista hautaan saakka. Nykyisessä yhteiskunnallisessa systeemissä vanhustenhoito on ulkoistettu ja kullakin yksilöllä on tyypillisesti oma työura, jota ei ole sidottu sukupolvien kesken. Muutenkin nykykulttuurimme on individualistisempi. Asenneilmapiirikin on sellainen, että on yhä ”normaalimpaa” ja hyväksytympää, että ihmisellä ei ole omia lapsia. Lasten saannin sijaan aikuiset keskittyvät omaan hyvinvointiin, itsensä kehittämiseen ja työuriinsa.

Kun pohditaan hyvää elämää, tullaan jälleen kuitenkin yksilöllisiin eroihin. Joillekin lapsettomuus ihan oikeasti sopii ja toisille ei. Jotkut ovat pakosta lapsettomia mm. sen vuoksi, etteivät löydä sopivaa kumppania lasten toiseksi vanhemmaksi (eivätkä halua muulla tavalla lapsia hankkia) tai hedelmättömyyden vuoksi. Jotkut huomaavat hedelmällisen ajan lopun häämöttäessä, että elämä on kulunut kaikkeen muuhun, eikä lapsia vain tullut hankittua. Niitäkin on, jotka tätä katuvat ja sen vuoksi elämä ei tunnu hyvältä. Monille lapset ovat edelleenkin elämän suurin suola, ja he kertovat, että vasta lasten saannin myötä elämä täydellistyi. Mutta kuten todettua, meitä on moneen junaan, eikä yhtä pätevää reseptiä ole siihen, miten kaikki voisivat kokea elämän olevan hyvää.

Yhteiskunnallisella järjestelmällä pyritään takaamaan useimmille kohtuullisen hyvä elämä (anarkistisessa vaihtoehdossa voisi olla harvoilla oikein hyvä elämä). Yhteiskunnan normeistakin kuitenkin päättävät ihmiset, joilla on omat intressinsä ja mielipiteensä. Esimerkiksi yhteiskunnallisten normien asettamisesta voidaan ottaa vaikka homoseksuaalisuus, joka oli Suomessakin rikos vuoteen 1971 saakka ja virallisessa tautiluokituksessa sairaus vuoteen 1981 saakka. Nyky-yhteiskunta on homoseksuaaleille varmasti parempi paikka tavoitella hyvää elämää, kuin esimerkiksi 1950 -luvun suomalainen yhteiskunta. Toisaalta nykypäivän homokammoisten hyvän elämän kokemus saattaa järkkyä, koska yhteiskunta on liian vapaa ja sallii erilaisuuden avoimesti.

Jonna:
Eipä tohon alkuun oo juuri mitään lisättävää, oli aika kaiken kattavasti sanottu. Individualistisempi oli aika hyvä sana kuvaamaan kaikkea. Toki se ei tarkota sitä, että pitäis vaan omaan napaan tuijottaa, että sais itelleen sen hyvän elämän, koska myöskään silloin se tuskin todellisuudessa olis niin hyvää.

Tohon homokammoisten hyvän elämän kokemuksen järkkymiseen nappaisin sen verran kiinni, et siinäkin tilanteessa ihminen antaa ulkopuolisen vaikutteen vaikuttaa liikaa omaan elämään. Ei sen pitäis olla keneltäkään pois, mitä joku toinen on. Ihan sama se on rasismin kohdalla. Pitäis vaan keskittyä siihen omaan hyvään elämään. Jos joku rakastuu itseään vaikka 20 vuotta vanhempaan ihmiseen, niin anna sen rakastua, ei se oo sulta pois!

Kai siinä on vähän sitäkin vanhaa sanontaa, et naapurin puolella ruoho on aina vihreämpää. Vaan ku se ei aina ole. Sosiaalinen media huijaa meitä tosi paljon ja jonkun elämä saattaa kuvissa näyttää täydelliseltä, mut ei me tiedetä mitä se heidän elämä todellisuudessa on. Se kuitenkin helposti vaikuttaa meidän omaan arvosteluun omasta itsestämme ja taas tullaan tilanteeseen, jossa heikompi saattaa ajatella: “Mulla on ihan p*ska elämä.”

Vahvuutta todella tarvitaan, että uskaltaa elää omaa elämää, just sellasta mitä ite haluaa (toisia tosiaan vahingoittamatta).

Tommi:
Keskusteluun siitä, mitä on hyvä elämä, haluaisin vielä nostaa esiin hyödyllisyyden kokemuksen ja omien kykyjen käytön. Siitä, että voi tuntea olevansa hyödyllinen, syntyy merkityksellisyyden tunne. Se antaa elämälle niin sanotusti sisällön. Jos ei ole väylää, miten käyttää omia ominaisuuksiaan ja kyvykkyyttään hyödyksi, elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Tällainen merkityksellisyyden ja hyödyllisyyden kokemuskin kyllä usein peilautuu juuri toisten ihmisten kautta. Voi kokemus toki olla myös pelkästään sisäinenkin (ainakin jossain määrin). Tällaisen sisäisen merkityksellisyyden tunteen voi saavuttaa esimerkiksi tekemällä anonyyminä hyväntekeväisyyttä. Myös esimerkiksi eläinten hyväksi asioita tekemällä voi saada elämään merkityksellistä sisältöä, vaikkei arvostuksen antajina olisikaan toisia ihmisiä.

​Jonna:
Onhan se ihan totta, et jos saa tehdä sitä mistä tykkää tai mitä osaa tehdä, se tuntuu hyvältä. Voi peilautua vähän toistenkin ihmisten kautta, mut kyllä mä saan ainakin ite nautintoa siitä, jos teen jotain sellasta, mikä oikeesti miellyttää mua itseeni. Jos en oo ite tyytyväinen omaan tekemiseeni, mut joku toinen sanoo, et toi on hieno, ni se ei tunnu lainkaan samalta. Joillekin ehkä sekin voi riittää, mut ite oon aika kriittinen tekemisistäni. Pitää olla hyvin tehty ja just sellanen, et oon ite tyytyväinen. Tosin joskus käy sit niinkin, et oon tehny paljon töitä, saanu käyttää taitojani ja oon ite ihan rakastunu lopputulokseen, ja sit tuleekin joku toinen, joka sanoo, et toi ei oo lainkaan hyvä, ei voida edes käyttää… Se sit taas myös pudottaa. Siinä kohtaa toisten mielipiteillä on vaikutusta, vaik ei ehkä sais olla.

Ehkä se just, et mitä ihminen kokee itelleen tärkeenä. Jos vaikka tota hyväntekeväisyyttä miettii. Joku saattaa tehdä sitä sen takia, että saa egolleen pönkitystä ja saa ns. kunniaa tekemisestään, kun toinen saattaa tehdä sitä just anonyymisti ja vaan sen takia, et se tuntuu hyvältä, kun voi tai pystyy auttamaan jotain. Ihmisten pitäis enemmän tehdä just niitä asioita, mitkä tuottaa itelle nautintoa, eikä kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä siitä, mitä kukakin voi tehdä. Just yhdessä telkkariohjelmassa henkilö kertoi, miten häntä on aina syrjitty siitä, et hän halus painia. Aina sai kuulla sitä samaa: “Ei naiset voi painia, se on miesten laji.” Mut hän kuunteli omaa sydäntään, oli muiden mielipiteiden yläpuolella ja jatkoi sen tekemistä mikä itelle tuntui rakkaalta.

Tommi:
Mun on helppo ymmärtää tuo sun kertoma itsekriittinen suhtautuminen omaan tekemiseen. Mua ei kanssa paljon lämmitä, jos joku kehuu vähänkään ulkokultaisesti omaa tekemistäni, jos en siihen ole itse tyytyväinen. Asetan itselleni riman aika lailla korkealle. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu juuri hyvän elämän kokemuksen kannalta. Kun se hyvän elämän kokemus lähtee paljolti oman pään sisältä, ja siellä kun jyllää vähän turhankin kova itsekritiikki, niin se helposti syö hyvän elämän kokemusta. Vähempäänkin voisi olla tyytyväinen ja antaa itselleen armoa, mutta se ei niin vain helposti onnistu. Luonne on mitä on, ja se on monen asian summa miten se on sellaiseksi muodostunut.

Kun katsoin taaksepäin kirjoittamaamme tekstiä, huomaan, että suhtautumisemme on (luonnollisesti) nykyajan kulttuurin ja odotusten leimaama. Pitää kuitenkin muistaa, että oli aika mikä hyvänsä, ihmisen (kuten kaiketi minkä tahansa muunkin eliön) hyvän elämän perusteet ovat hyvin yksinkertaisissa asioissa. Riittävä ravinto, terveys, uni, suoja (asuminen), kohtuullinen vapaus toteuttaa itseään ja tyydyttävät ihmissuhteet ovat kaiken perustana.

Emme silti helposti tyydy elämässämme pelkkiin hyviin perustuksiin. Saatamme ajautua tavoittelemaan koko ajan enemmän. Haluamme ehkä kohtuullisen hyvän elämän muuttuvan vielä paremmaksi. Ihmisen elämää kaiketi ohjaa jonkinlainen luonnollinen tarve tavoitella suurempaa tyytyväisyyttä, onnellisuutta – hyvää elämää. Mutta tuo tavoittelu on jatkuvaa kamppailua, perille ei pääse koskaan. Aina on jotain, joka vähintäänkin hieman haittaa hyvää oloa.

Jonna:
Mun mielest sulla oli jo aika hyvin kiteytetty tota kokonaisuutta. Kyllähän tästä pauhais ties miten kauan, mut onhan tässäkin jo lukijoille aika hyvin sulateltavaa. Mut just toi, että aina on jotain lisätavoteltavaa, se on kyl oikeen kaksteränen miekka. Toisaalta on hyvä haastaa itseä ja kehittää itseä, mut toisaalta liika tavoittelu ja yrittäminen menee taas yli, eikä koskaan tuo täysin sitä onnistumisen tunnetta.

Julkaistu

Plogging = ekoteko

Raumalla järjestettiin 19.–29.4.2021 roskienkeruukampanja “Kerää ja karaa“. Kaupunkilaisia kannustettiin ulkoilemaan ja samalla keräämään ympäristöstä löytyviä roskia. Aktiivinen roskienkeräystoiminta tunnetaan maailmalla nimellä plogging. Myös Fructus osallistui koronan sallimissa rajoissa kampanjaan.

Mitä plogging sitten on? Plogging eli roskajuoksu yhdistää liikunnan ja ulkoilun roskien keräämiseen. Termi tulee ruotsin kielen sanoista jogga (lenkkeillä) ja plocka upp (poimia). Se sopii kaiken ikäisille kuntotasosta riippumatta, eikä roskapussia kummempia välineitä tarvita. Hanskoja on suositeltavaa käyttää ja etenkin käytettyjä maskeja noukkiessa tulee huolehtia hyvästä hygieniasta.

Fructuksen porukka lähti liikkeelle Nuorisotakuutalon pihalta, eikä pitkälle tarvinnut kävellä, kun ensimmäinen roskapussi oli jo täynnä. Etenkin tupakan tumppeja löytyi lähes joka puolelta, mihin katseensa käänsi. Tiesitkö muuten, että tupakan filtteri onkin muovia? Yhden tupakantumpin hajoaminen kestää keskimäärin puolitoista vuotta makeassa vedessä ja kolme vuotta merivedessä.

Jatkaessamme matkaa, pussi jos toinenkin täyttyi. Onneksi ennen lähtöä haimme sisältä vielä muutaman ylimääräisen muovipussin. Kevään ensimmäiset lämpimät päivät osuivat sopivasti kohdallemme ja aurinko lämmittikin mukavasti rauhallista roskakävelyämme. Ei uskoisi miten paljon roskia kertyy parin kilometrin matkalta. Ekoteon ja ulkoilun jälkeen oli mukava rauhoittua pihalla, nauttia auringosta ja ainakin itselle kevään ensimmäisestä grillauksesta.

Oletko sinä kokeillut ploggingia? Mitä jos seuraavalle lenkille nappaisit muovipussin taskuun mukaan? ☺

~J.P.~

Julkaistu

Tiaisille koteja 25.3.2021

Keväisenä torstai aamuna osa Fructuksen porukasta kokoontui Rauman seurakunnan kesäkodin parkkipaikalle. Paikalle saapui ennenkin vapaaehtoistöitä tehnyt Heimo Törmä, joka kertoi päivän tavoitteesta: tiaispönttöjen kiinnityksestä Kesäkodin maastoon. Törmälle vapaaehtoisuus on iso osa elämää, eikä hän epäröinyt, kun häneltä kysyttiin, haluaisiko hän auttaa tiaispönttöjen kiinnityksessä.

Linnunpönttöjä saatiin lahjoituksena useita kymmeniä. Raumalainen Reino Hekko oli rakentanut pöntöt ja halusi lahjoittaa ne eteenpäin. Törmä päätti kysyä Rauman seurakunnalta saisiko pönttöjä kiinnittää seurakunnan alueiden ympäristöön. Seurakunnan kiinteistöpäällikkö Eino Korsi oli enemmän kuin mielellään mukana projektissa. Niinpä Törmä päätti pyytää apua kiinnitykseen Rauman Seudun Katulähetykseltä, jonka kanssa Törmä on monta kertaa ennenkin tehnyt yhteistyötä, etenkin luontoon ja sen hyvinvointiin liittyvissä asioissa.

Kun Törmä oli kertonut päivän tavoitteesta, suuntasimme kohti rantaa hakemaan ensimmäisiä pönttöjä. Siitä epäjärjestelmällisen järjestelmällisesti lähdimme kiertämään alueen metikköä ja kiinnitimme tiaispönttöjä sopivin välimatkoin erilaisiin puihin. Kun etsimme maasta sopivia keppejä tukemaan pönttöjä, mukanamme ollut koira päätti myös osallistua toimintaan. Joka kerta kun jossain rasahti, keppeihin hullaantunut koira juoksi katsomaan, mistä saisi kepin, kuka hänen kanssaan leikkisi. Koska oma osani oli enemmän homman valokuvaamista, pidin käsissäni välillä hämäyskeppiä ja heitin sitä koiralle, ettei tämä ehtisi aina viemään niitä tueksi tarkoitettuja keppejä 😊

Vaikka kevätaurinko ei ollut vielä pihalta jäätä sulattanut, metsässä oli silti hyvä käyskennellä, tekisi muutenkin hyvää kävellä enemmän metsässä. Kun kaikki 26 pönttöä oli parin tunnin jälkeen kiinnitetty ympäristöön, Törmä sytytti nuotion rannalle ja pääsimme grillaamaan makkaroita auringon pilkottaessa puiden takaa. Hyvä olo valtasi sisimmän laiturin reunalla istuskellessa ja nauttiessa luonnosta ja sen tuomasta rauhasta. Luonnonhelmassa koronakin on helppo unohtaa.

~J.P.~

Julkaistu

Voiluodon terapiahevoset

Torstai aamu valkeni hieman pilvisessä, mutta kuitenkin poutaisessa säässä, jolloin Fructuksen porukka suuntasi autojen nokat kohti Voiluotoa. Tarkoitus oli tutustua ratsastusterapiaan Jenni Salomaan (Voiluodon terapiahevoset) ja Salla Forsmanin (Porin Woimahevonen) opastuksella.

Saavuttuamme paikalle, tämä kaksikko otti meidät ilolla vastaan ja päivä alkoi aamupalalla nuotion ääressä. Jenni ja Salla kertoivat omista taustoistaan ja miten olivat alalle päätyneet. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin ryhmäläisten suhtautumisesta eläimiin. Ensimmäinen eläinkontakti saatiin Peppi-koiraan. Liikkumisen ja aktiivisuuden perusteella ei olisi koskaan osannut arvata Peppiä sokeaksi.

Ratsastuskentällä saimme tutustua suomenhevoseen Teppoon, sekä vähän pienemmän kaliiberin poniin Iiroon. Samalla kun Jenni kertoi meille mitä ratsastusterapia on, Iiro kävi moikkaamassa ryhmäläisiä. Hän oli varsin kiinnostunut mm. allekirjoittaneen taskusta pilkistävästä vesipullon korkista. Eläinrakkaana ihmisenä oma sydän oli sulatettu ensi näkemällä, mutta kaikki eivät olleet niin sinut hevosten kanssa. Silloin Jenni piirsi maahan kolme sisäkkäistä ympyrää.

Hän kuvaili ympyrää olotilaympyräksi. Sen sisällä keskellä pienin alue on oma mukavuusalue. Siellä meidän on rento ja hyvä olla. Mutta kun poistumme mukavuusalueelta, olemme oppimisalueella, ja joskus onkin hyvä rikkoa omia rajojaan. Tästä kertoessaan Jenni sanoi toivovansa, että meistäkin jokainen yrittäisi päivän aikana tulla vähän ulos omasta mukavuusalueestaan, mutta jos jotain ei halua tehdä, sitä ei ole pakko tehdä. Silloin olisi riski, että haaste kasvaisi niin suureksi, että päätyisimme stressialueelle, jossa emme enää pysty oppimaan. Pieni stressi on ajoittain hyväksi, mutta pitkään jatkuneena ja toistuvana se lamaannuttaa meidät.

Ennen tallin sisätiloihin siirtymistä näimme myös tilan muut hevoset. Peppi seurasi uskomattoman hyvin meitä mihin ikinä menimmekin ja seikkaili välillä omiaan. Tallin sisällä meitä odotti kaksi työläistä, Nelli ja Risto kissat. Heidän ”työnään” on kuulemma jyrsijäkannan kurissa pitäminen ☺ Kissoilla oli juuri ruoka-aika, eivätkä ne sillä hetkellä välittäneet muista meidän ryhmäläisistämme, kuin niistä kahdesta, jotka antoivat heille ruokaa. Sisätiloissa asusteli myös kaksi pupua.

Viimeiset eläimet, joihin saimme tutustua, oli pihalla jo itsestään ilmoitelleet ja kaakottaneet Tippi ja Repe ankat. Jälleen halukkaat saivat antaa ankoille ruokaa. Peppi seurasi tilannetta aitauksen ulkopuolelta ja Risto puolestaan istui ylvään näköisenä ankkojen asumuksen katolla.  Kun kaikkiin eläimiin oli tutustuttu, niille oli annettu ruokaa ja hevosille viety heinää, pidimme pienen kahvitauon ennen aistipolulle siirtymistä.

Tilan ympärille oli rakennettu aistipolku, johon menimme kahdessa pienessä ryhmässä. Aistipolulla oli erilaisia rasteja, joissa keskityttiin mm. oman kehon tuntemiseen, luontoon, rauhoittumiseen, tuntoaistiin, omiin vahvuuksiin ja moneen muuhun. Yhdessä rastissa esimerkiksi kehotettiin laittamaan silmät kiinni ja kuuntelemaan ympärillä olevaa luontoa. Pystyisikö sieltä löytämään viisi erilaista ääntä ja nimeämään nämä äänet? Itse löysin vain kolme ääntä, mutta kun yksi ryhmässä olevista kertoi kuulleensa kaukana hiljaisena kuuluvaa liikenteen ääntä, silloin vasta itsekin tajusin ja kuulin sen.

Aistipolun aikana Jenni ja Salla olivat sytyttäneet nuotion. Myös aurinko oli heittänyt kaikki pilvet pois taivaalta, ja saimme nauttia grillimakkaroista ja sämpylöistä ihanan sinisen taivaan alla. Päivä oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Moni ryhmäläisistä kertoi unohtaneensa omat jännitykset ja ahdistukset, ja muurit laskeutuivat eläinten parissa. Edes minä suurena jännittäjänä ja valokuvia vihaavana en ollut ollenkaan huomannut, että minustakin oli otettu kuvia, kun olin eläinten kanssa. Olin vaan niin täysillä uppoutunut ja keskittynyt näihin ihanuuksiin. Päivän jälkeen olotila oli rentoutunut ja vapautunut, sisällä oli mukava lämmin olo. Kiitos Jenni ja Salla, että saimme tulla tutustumaan!

~J.P.~

Julkaistu

Pölläkari vol 4

Torstai 27.8. Koko viikolle povailtiin kylmää ja sadetta, mutta säätiedotukselle annettiin potkut, kun laiturin takaa meri aukesi peilityynenä sinisen taivaan alla. Näky oli kuin sadusta ja se houkuttelikin osan porukasta laiturin päähän nauttimaan aamun taianomaisuudesta, yhteisöllisyydestä ja aamupalasta. Myös päivän ohjelma päätettiin pitää laiturilla.

Kun Fructus-hankkeen Rauman ja Porin pään väki oli saatu kasaan, meitä olikin taas mukava joukko koolla. Ensimmäisenä tehtävänä jouduimme pohtimaan itselle tärkeitä arvoja harjoituksen myötä. Eri puolille laituria oli asetettu lappuja, joissa kuvailtiin henkilöä, esim. perheen äiti tai isä, jolla on pienet tulot, tai varakas liikemies, jolla ei ole läheisiä ihmisiä, ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen sai asettua sen lapun kohdalle, jonka kanssa voisi vaihtaa elämää, jos pitäisi. Omasta valinnastaan sai kertoa jotain, jos halusi.

Seuraavaksi otettiin perinteinen janaharjoitus, jossa laiturin toisessa päässä oli ”erittäin tärkeää” ja toisessa päässä ”ei ollenkaan tärkeää”. Saimme erilaisia väittämiä, kuten kuinka suuri vaikutus hyvällä palkalla on työssä, tai miten tärkeää on, että tekee työtä, jolla on merkitys. Joidenkin kohdalla porukka oli enemmän yhdessä, kun taas toisessa joku saattoi olla ihan toisessa päässä ja toinen toisessa. Mielenkiintoista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa saatiin aikaiseksi.

Lopuksi jakauduttiin kahteen ryhmään ja jokainen sai ensin kirjoittaa omia ajatuksia siitä, mitkä asiat auttavat/edistävät työssäoloa/työn saamista, ja vastakohtana mitkä asiat haittaavat/vaikeuttavat työssäoloa/työn saamista. Seuraavaksi asioista keskusteltiin ensin ryhmissä ja lopuksi kaikkien paperit asetettiin laiturille nähtäväksi, ja keskusteltiin asioista yhteisesti koko ryhmän kanssa.

Koska saunan kiukaassa ei ollut kiviä korjauksen jäljiltä, saunominen jäi tällä kertaa väliin. Toisaalta aikaa vierähtikin harjoitusten parissa, kun ryhmä oli niin hyvin mukana ja osallistui aktiivisesti. Harjoitusten aikana yksi ohjaajista oli sytyttänyt grilliin tulen ja ruokailua odotellessa jokaisella oli vapaata aikaa touhuta mitä haluaa.

Kaiken kaikkiaan Pölläkarin nelipäiväinen leiri oli erittäin onnistunut ja positiivinen. Oma ensimmäisen päivän jännitys muuttui jokaisen päivän myötä helpommaksi ja seuraavaa leiripäivää alkoi jo odottaa innolla. Laiturilla pohdittiinkin, että toivottavasti leiri saadaan uusittua tulevanakin vuonna.

Kiitos:
– kaikki leiriläiset Rauman ja Porin päästä
– ohjelmasta vastannut psykologi Orvokki Julkunen
– Fructus-hankkeen työntekijät Heidi Saviaro, Mervi Parviainen ja Saija Kivi
– tutkija Anna-Maria Isola Terveyden- ja hyvinvoinninlaitokselta

~J.P.~

Julkaistu

Pölläkari vol 3

Torstai 20.8. Päivä alkoi totutusti aamupalalla. Rentoa jutustelua, päivän suunnitelmien läpikäyntiä sekä rauhallista heräämistä tulevaan päivään. Koska säätiedotus oli luvannut kesän viimeisiä lämpimiä päiviä, ohjelma oli vähän kevyempää, jotta saimme vielä nauttia kauniista ilmasta luonnon äärellä.

Päivän ohjelmassa oli erilainen janaharjoitus. Tarkoituksena oli miettiä elämää taaksepäin. Jokainen piirsi paperille janan, jonka alussa oli yläasteen päätös ja lopussa nykyhetki. Jana jaettiin vuosilukuihin, jonka jälkeen janalle sijoitettiin omaa opiskelu- ja työhistoriaa, käytyjä kursseja tai vaikka harjoittelujaksoja.

Lopuksi piti pohtia ja kirjoittaa ylös positiivisia – ja vain positiivisia – ajatuksia omista elämänvaiheistaan. Mitä hyvää muistaa esim. joltain työpaikalta työympäristöön, työkavereihin, tai vaikka omaan osaamiseen liittyen. Tarkoitus oli vahvistaa ja voimistaa uskoa itseensä ja omaan osaamiseen. Alkuun homma tuntui haastavalta, mutta kun oikein syventyi ja keskittyi aiheeseen, hyviäkin juttuja tuli mieleen ja paperi alkoi mukavasti täyttyä 🙂

  • Kyllä tällä pihalla kelpaa oleilla
  • Ensimmäinen rohkelikko
  • Yksi monista ahvenista

Harjoituksen aikana Fructus-hankkeen Porin pään väki oli saapunut. Oli mukava nähdä uutta porukkaa, varsinkin kun loppupäivä oli vapaata seurustelua ja oleilua. Sauna oli laitettu lämpimäksi harjoituksen aikana, joten uimaan ja saunaankin sai mennä. Houkutus oli suuri, mutta allekirjoittaneella oli valitettavasti vielä uintikielto päällä. Kaksi rohkeaa kuitenkin uskaltautuivat uimaan, ja kun sinne pääsivät, eivät meinanneet merestä pois tullakaan.

Sisäpihalla grillissä oli jo hyvän oloinen hiillos ja saatiin grillattavat tulille. Joku nautiskeli auringosta laiturilla, toiset menivät ongelle matojen kaivamisen jälkeen, joku valokuvaili luontoa ja ympäristöä toisten seurustellessa pihalla auringon helliessä jokaista omissa puuhissaan. Kaikilla vaikutti olevan hyvä fiilis ja kalasaalistakin tuli, kun laiturin läheisyyteen uiskenteli ahvenparvi. Päivä päättyi yhteiskuvaan, sekä seuraavan leiripäivän odotukseen.

~J.P.~

Julkaistu

Kiekon heittoa metsäradalla 10.7.2020

Fructus kävi testaamassa Uotilan frisbeegolfradan. Rauman ainakin toistaiseksi ainoa 18-väyläinen rata valmistui vuonna 2012 Uotilaan Nikulanmäen pururadan maastoon. Suurin osa väylistä heitetään metsämaastossa, mutta muutama peltoväylä löytyy myös, joilla saa heittää vähän kovempaa ja huolettomammin. Itse en ollut muutamaan vuoteen käynyt heittämässä, ja huomasin sen ensimmäisen heiton myötä, tuli nimittäin kolisteltua muutamaakin puuta. Mutta peliä ei pidä ottaa liian vakavasti. Frisbeegolf on mukavan rento harrastus, jossa tulee samalla liikuttua ulkona. Frisbeegolfia voit pelata yksin tai ryhmässä, mutta tärkeintä on pitää hauskaa.

Uotilan AAA1-luokitus kertoo radan haastavuudesta. AAA-radoilla väylät ovat erittäin pitkiä ja haastavuudeltaan vaativimpia, joten ne sopivat hyvin myös kilpapelaajille. Radalla voi kuitenkin pelata kaiken tasoiset pelaajat. Uotila toimiikin niin koko perheen harrastusratana, kuin viikkokilpailuratanakin ☺

Frisbeegolf on nimensä mukaisesti golfia frisbeellä. Lajin perusperiaate on sama kuin perinteisessä golfissa. Frisbeegolfradan suorittamiseen käytetään mailan ja pallon sijaan erilaisia frisbee- eli liitokiekkoja ja reiän sijaan kohteena on metallinen maalikori. Tarkoituksena on heittää frisbee koriin mahdollisimman vähin heitoin. Golfista tutut par-tulokset vaihtelevat väylän pituuden mukaan par 2:n ja par 5:n välillä.

Frisbeegolf on yksilölaji, mutta sitä pelataan yleensä 3-5 hengen ryhmissä. Avausheitto suoritetaan sille merkityltä alueelta (tee). Avausheiton jälkeen kauimpana korista oleva pelaaja jatkaa ensimmäisenä. Seuraava heitto lähtee siitä kohdasta, johon edellinen heitto on pysähtynyt. Kullakin väylällä käytetyt heitot sekä rangaistusheitot lasketaan yhteen. Lopputulos on kaikkien reikien tulosten summa. Voittaja on pelaaja, joka suorittaa radan pienimmällä määrällä heittoja.

Frisbeegolf on helppo harrastus aloittaa, sillä aloittelijalle riittää vain yksi kiekko. Midrange, eli keskimatkan kiekko on monikäyttöinen ja aloittelija pärjää sillä radan kaikissa haasteissa. Kiekkoja kuitenkin löytyy kolmenlaisia ja heittojen lisääntyessä, voi ostaa itselleen myös putterin lähitilanteisiin ja driverin pidempiin heittoihin. TÄÄLTÄ löytyy hyvä opastus oikeanlaisen kiekon valintaan.

Perus rantaheittelystä frisbeegolf eroaa erityisesti heittotekniikassa ja otteissa. Heitot koostuvat pääosin puttaamisesta, rystyheitosta sekä kämmenheitosta, mutta haastaviin tilanteisiin löytyy myös upsit ja rollerit. Rystyheitto on ns. perusheitto ja siitä kannattaakin aloittaa ☺ FRISBEEGOLFLIITON sivuilta löytyy aloittelijoille todella kattava paketti aina kiekoista vauhdinottoon, lähestymisheittoon ja puttaamiseenkin.

  • Linja jonka päälle kiekon reuna tulisi laittaa
  • Peukalo tulee lähellä reunaa
  • Loput sormet tulevat kiekon alle
Rystyheiton perusote

Frisbeegolf vie helposti mukanaan, varsinkin kun taitoa tulee lisää ja alkaa oppia kiekoista ja heitoista enemmän. Raumalla Aronahteella on helpommat väylät, mutta jos haluaa rauhassa heitellä, niin suosittelen kokeilemaan Uotilan rataa. Väylät löytyvät helposti tulostettavan KARTAN avulla. Jos kipinä yhtään heräsi, niin rohkeasti kokeilemaan! Kokeneemmat pelaajat neuvovat mielellään ja frisbeegolf-pelaajien keskuudessa vallitseekin hyvä yhteishenki.

~J.P.~

Lähteet:
www.innovastore.fi
www.frisbeegolfliitto.fi
www.frisbeegolfradat.fi
www.frisbeegolfkurssi.com

Julkaistu

Pölläkari vol 2

“Pölläkari sai päivävieraita jo toistamiseen, kun Fructuksen porukka suuntasi yhteiskuljetuksin kohti Voiluotoa. Kokoonpano oli vaihtunut niin ryhmäläisten, kuin ohjaajien taholta, nimittäin mukana touhussa oli psykologi Orvokki Julkusen lisäksi myös tutkija Anna-Maria Isola Terveyden- ja hyvinvoinninlaitokselta.

Päivän aloittelua

 Katulähetyksen kesätyöntekijä oli yhdessä muutaman leiriläisen kanssa loihtinut herkullisen aamupalan, jonka saimme nauttia luonnon helmassa. Sen jälkeen olikin aika käydä tositoimiin: ”Etsi luonnosta jotain, mikä kuvastaa tunnettasi ja oloasi juuri nyt, miltä tuntui tulla tänään tänne?” Pienen alkukangertelun jälkeen pöydälle alkoi ilmestyä erilaisia objekteja, mm. kukkasia, lehtiä ja ongen kohokin. Jokainen sai kertoa omasta valinnastaan juuri niin paljon, tai vähän, kuin halusi.

Pienen jaloittelun jälkeen käytiin kiinni päivän aiheeseen. Oli tarkoitus miettiä mitä on hyvä elämä ja löytää niitä omia, ehkä piilossakin olevia voimavaroja. Jokaisen piti keksiä 7 asiaa, jotka tekevät omasta elämä juuri niin hyvän, kuin se sillä hetkellä on. Joillekin niiden keksimisen oli helppoa, kun taas toisille seitsemän asian keksiminen oli työn ja tuskan takana, mutta niin vain jokainen löysi ne hyvät asiat omasta elämästään.

Ennen lounasta tehtiin vielä perinteinen janaharjoitus, mutta päivän ehkä hauskin osuus tuli pienten korttien myötä. Jokaiselle jaettiin viisi korttia, joissa luki erilaisia asioita, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia tai tärkeitä elämässä. Tarkoituksena oli käydä vaihtokauppaa muiden kanssa korteista, jotta löytäisi itselle sopivat viisi asiaa. Korttien tekijällä oli ollut pilke silmäkulmassa, eikä touhu ollut ollenkaan vakavaa, sillä korteissa oli perinteisten ”hyvä perhe” ja ”tasapainoinen elämä” lisäksi myös mm. ”Mona Lisa taulu vuodeksi omalle seinälle” ja ”voittaa Miss Suomi -kilpailu” ☺

Harmaahaikara ja västäräkki

Päivä päättyi tortilloihin ja vapaaseen aikaan. Edellisellä kerralla löytynyt lapio mahdollisti matojen kaivamisen ja näin ollen myös kalojen narraamisen. . Joku kävi pienellä kävelyllä kun toinen istuskeli laiturilla kamera kaulassa nauttien luonnon rauhasta ja sen elämästä. Mitähän uutta seuraava päivä tuo tullessaan?

~J.P.~“

Julkaistu

Pölläkari vol 1

  • Pölläkarin leirikeskus

Rauman Voiluodolla sijaitseva Pölläkari sai ensimmäiset leiriläisensä vähään aikaan. Pölläkari on monelle raumalaiselle tuttu paikka erilaisista leireistä. Itsekin olen joskus yhdellä leirillä ollut, mutta vuosia on sen verran takana, ettei muistoja juurikaan ole jaettavaksi.

Vaihtuvan kokoonpanon ryhmässä oli tällä kertaa neljä leiriläistä, joista allekirjoittanutta jännitti selvästi enemmän kuin muita. Paikan päällä käytiin läpi päivän ohjelmaa, jonka jälkeen kahvin tippumista odotellessa oli hetki aikaa omatoimiseen paikkaan tutustumiseen. Pari ryhmäläistä lähti lapion metsästykseen, jotta voisi kaivaa onkimatoja, mutta minä suuntasin automaattisesti kamera kaulassa laiturille. Kesän ehkä kuumimman helteen koetellessa jokaisen deodorantin kestävyyttä, vietimmekin suurimman osan ajasta varjossa tai sisällä, mutta tauoilla ryhmäläiset usein suuntasivat laiturille. Pölläkari on upealla paikalla ja kameraan tallentuikin päivän aikana mm. erilaisia lintuja ja luonnon kauneutta.

  • Luonnon kauneutta ja meren rauhaa

Aamupalan jälkeen oli pieni ryhmäytyminen esittelyjen muodossa, sekä janaharjoitus. Ryhmälle esitettiin esimerkiksi kysymys: ”Miten paljon sinua jännittää tällä hetkellä?”, jonka jälkeen jokainen sai hakea oman paikkansa kuvitteelliselta janalta. Jännittää paljon, ei jännitä ollenkaan, tai jotain siltä väliltä. Olin ainoa, joka jäi lähelle ”jännittää paljon” päätä, ja pakko myöntää, ettei se ainakaan helpottanut jännitystä ja tunsin hetken oloni todella epämukavaksi. Aihe kuitenkin otettiin esille ja painotettiin jokaisen vapautta olla juuri sitä mieltä, mitä itse haluaa, ei tarvitse mennä joukon mukana, eikä kukaan arvostele toisen mielipiteitä tai tuntemuksia. Lopulta se helpottikin oloa koko leiripäivän suhteen.

  • Joutsenien taisto

Oli helpompaa osallistua mm. oman toteemieläimen löytämiseen sekä muuhun ohjelmaan. Tauoilla pystyi paremmin vaihtamaan sanan tai toisenkin jonkun muun ryhmäläisen kanssa. Näytinpä mm. silkkiuikusta ottamaani kuvaa ja kävimme keskustelua siitä, onko kuvassa kenties kuikka, tukkasotka, tai jokin muu pulu, joten nauruakin piisasi!

Mielenkiinnolla seuraavaa leiripäivää odotellen,

~J.P.~

Julkaistu

Hierkonpolku 18.6.2020

”Juhannusviikon helteet väistyivät tieltä torstaina, kun Fructus suuntasi Pyhärannan Reilaan Hierkonpolulle. Merenranta-alue on ennen toiminut puolustusvoimien harjoitusalueena, mutta 2014 alue siirtyi Metsähallituksen omistukseen. Nyt alueella on talkoolaisten voimin rakennettu ihana luontopolku, tulentekopaikat, laavu, puuvaja ja käymälä.

Suuntasimme kohti Kyhkärännokkaa, jossa aloitimme päivän – vaikkakin pilvisen ja hieman tuulisen – kahvilla ja leivällä. Kun viima yritti tunkeutua luihin asti, oli aika lähteä kävelemään. Tuuli ei käynyt puiden läpi, joten lopulta ilma olikin täydellinen: ei liian kuuma, eikä pienen tuulenvireen takia ötököitäkään juuri ollut.

Polun varrelta löytyi paljon valokuvattavaa. Pienessä poukamassa kyhmyjoutsen esitteli kuutta poikastaan. Emo päästi melko lähelle kuvaamaan, mutta vahti kyllä herkeämättä, ettemme tule liian lähelle. Välillä maisema näytti lähes satumaiselta, kun korkeat männyt seisoivat vankasti vihreän luonnon keskellä, ja kun kääntyi ympäri, saattoi nähdä pienen pätkän hiekkarantaa.

Valitsemamme 1,3 km reitti päättyi Hierkonpään laavulle, jossa oli myös käymälä ja puuhuone. Enpä ole koskaan käynyt niin siistissä ja hajuttomassa ulkokäymälässä! Laavu oli kaunis ja upealla paikalla. Siellä olikin hyvä pitää pieni tauko. Eräs ryhmän jäsenistä kokeili kalaonnea, mutta ranta oli kuulemma liian matalaa virvelöintiin.

Jatkoimme vielä hetken eteenpäin isommalle hiekkarannalle, josta käännyimme takaisin kohti Kyhkärännokkaa. Nyt viileän ilman takia olimme ainoat samoilijat luontopolulla, mutta paikka jätti kyllä sellaisen vaikutuksen, että sinne on pakko lähteä joskus uudestaankin! Metsäpalovaroituksen takia emme nyt voineet grilllata, mutta ehkäpä ensi kerralla 🙂

Ohessa vielä Leader Satakunnan video Hierkonpolusta vuonna 2018.

~J.P.~”

Saman tyyppistä matalan kynnyksen toimintaa (mm. ympäristön siistiminen, poistotekstiilien lajittelu sekä luonnon monimuotoisuuden suojeleminen) on tulossa jatkossakin. Ota yhteyttä ja kysy lisää, jos mielenkiintosi heräsi.

Heidi Fructus Rskl 044-068 4960

Julkaistu

Kesäpäivä Jermurannassa 12.6.

”Aurinkoinen ja lämmin kesäsää oli tilattu Rauman Seudun Katulähetys ry:n sekä Rauman Seudun Työnhakijat ry:n yhteiseen kesäpäivään Jermurannassa. Ja sitä saa mitä tilaa. Onneksi puut loivat varjoa piha-alueelle, joten paahdetta oli myös mahdollista päästä pakoon.

Päivän aikana luvassa oli mm. pelailua, pihapelejä ja grillausta. Yleisen infon jälkeen kukin hajaantui omille teilleen, joku lähti kalastamaan, toinen kiertämään Jermurannan ympäristöä ja nauttimaan luonnon rauhasta, osa lämmittelemään tulevaa lentopallon peluuta varten ja osa kävi tutkimassa tien toisella puolella olevaa Salmelan tilaa. Sieltä löytyi mahdollisuus myös frisbeegolfin peluuseen. Allekirjoittanut kävi myös nauttimassa auringosta ja merestä juuri rakennetulla laiturilla, kyllä siinä kelpasi istuskella!

Kun seurueita saapui enemmän, saatiin lentopallo pelit aikaiseksi. Rennolla mielellä, huumorilla, iloisella kannustuksella sekä ”fair game” meiningillä oli mukava pelata ja samalla vähän verestää vanhoja taitoja. Pisteitäkään ei laskettu, vaan jokainen teki oman parhaansa, ja se riitti.

Pelailun jälkeen olikin jo nälkä, joten porukka suuntasi pihalle, jossa liekit jo löivät nuotiosta. Eikun makkarat tulille ja ruokaa ääntä kohden. Muutama ihminen otti odotellessaan tiukan tikkakisan, mutta taisivat hekin lopulta päätyä edellä mainittuun fair game -lopputulokseen. Selvisipä samalla myös kalastajan saama saalis; tällä kertaa onkeen oli tarttunut vain kolmipiikki. Makkaroiden jälkeen paistettiin vielä letut ja nautittiin ne herkullisen hillon kera. Iloinen puheensorina täytti piha-alueen, kaikki olivat nauttineet niin päivästä, kuin tilatusta kesäsäästäkin.

Kiitos Rauman Seudun Katulähetys ry ja Rauman Seudun Työnhakijat ry ihanasta päivästä!

~J.P.~”

  • Jermuranta
  • Jermuranta
  • Erilaista aktiviteettia
  • Lentopalloilun jälkeen makkaraa ja lettuja, nams!

Saman tyyppistä matalan kynnyksen toimintaa (mm. ympäristön siistiminen, poistotekstiilien lajittelu sekä luonnon monimuotoisuuden suojeleminen) on tulossa jatkossakin. Ota yhteyttä ja kysy lisää, jos mielenkiintosi heräsi.

Heidi Fructus Rskl 044-068 4960

Julkaistu

Nurmes 29.5.2020

”Fructus suuntasi toukokuun 29. päivä keulan kohti Rauman suurinta saarta, Nurmesta. Rokinnokassa puettiin talvivaatteet ja pelastusliivit päälle – merellä kävi hyytävä viima. Vene puksutti kohti Nurmesta, tarkemmin sanoen Pihlusta ja sanonta ”kesä kuivaa sen minkä kastelee” oli enemmän kuin ajankohtainen, sillä vastatuuleen ajellessa aallot löivät keulan yli kastellen jokaisen kyydissä olleen enemmän tai vähemmän.

Lintuja viima ei haitannut ja matkan varrella nähtiinkin useita lajeja, mm. kalalokkeja, merimetsoja, selkälokkeja, kyhmyjoutsenia, haahkoja, esittelipä harmaahaikarakin koko komeuttaan rantakivellä.

Pihlukseen rantauduttua tutustuttiin paikkoihin ja tuleviin tehtäviin, sekä suoritettiin työnjakoa. Osa aloitti siivoamalla taukotuvan vierailijoita varten, joku sytytti nuotion valmiiksi, osa keräsi peltejä ja muuta ryjää pois vietäjäksi ja osa purki jo huteraksi päässeitä rakennelmia. Myös puuvaja sai täytettä, kun metsästä kannettiin pöllejä suojaan.

Tuuli ei käynyt puiden läpi saareen, ja kesä todella kuivasi nopeasti vaatteet. Välillä oli hyvä käydä ”varikolla” nestetankauksessa ja katsoa miltä se nuotio näyttää. Hiillos alkoi olla juuri sopiva, kun viimeisetkin pöllit oli kannettu metsästä puuvajaan. Eikun makkarat tulille. Kuski oli talkooporukan hääräillessä noutanut lisää polttopuita saareen. Eväshetken jälkeen vietiin ne vielä puuvajaan, jonka jälkeen kotimatka oli valmis alkamaan.

Myötätuuleen oli rauhaisampaa puksutella. Hiljaisuus valtasi porukan, kaikki taisivat nauttia auringosta ja Rauman saariston kauniista maisemista. Ei huono päivä ollenkaan, ensi kerralla uudelleen 🙂

~J.P.~”

Saman tyyppistä matalan kynnyksen toimintaa (mm. ympäristön siistiminen, poistotekstiilien lajittelu sekä luonnon monimuotoisuuden suojeleminen) on tulossa jatkossakin. Ota yhteyttä ja kysy lisää, jos mielenkiintosi heräsi.

Heidi Fructus Rskl 044-068 4960