Tekijä: J.P.

Jonna:
Toi aihe “mitä on hyvä elämä?” on ihan hemmetin moniulotteinen, eikä siihen löydy yhtä oikeeta vastausta. Mä uskon, et jokainen määrittelee ite sen, mitä hyvä elämä on. Perustuu pitkälti ihmisen omiin arvoihin ja mitä pitää elämässä tärkeenä. Meillä itseasias oli viime kesänä Pölläkarissa sellanen harjotuskin. En muista tarkkaan kaikkea, mut ympäri laituria oli laitettu erilaisia lappuja, joissa kuvailtiin henkilöä, esim. perheen äiti tai isä, jolla on pienet tulot, tai varakas liikemies, jolla ei ole läheisiä ihmisiä, ja kaikkea siltä väliltä. Sit jokasen piti asettua sen lapun kohdalle, jonka kanssa vois vaihtaa elämää, ja millanen siis omasta mielestä olis hyvä elämä… Eikä kaikki asettunu saman lapun kohdalle, vaan hajontaa löytyi ihan mukavasti.

Tommi:
Se on minunkin mielestäni just noin, että jokainen määrittelee sen, millaista on hyvä elämä. Senpä takia tuo mainitsemasi Pölläkarin harjoituskin antaa vain viitteitä siitä, mitä eri yksilöt pitävät tavoiteltavina asioina elämässä. Ei voi olla kenellekään täysin valmista “lappua” siitä, mitä on hyvä elämä.

Mutta minkälaisia ongelmia juuri se aiheuttaa hyvän elämän muodostumisessa, että jokaisella on siitä omanlaisensa käsitys ja omat tavoitteensa/haaveensa? Miten selvitämme ristiriidat, etteivät muut ihmiset pääse tulemaan onnemme esteeksi?

Jonna:
Niin, musta tuntuu itestä, et yhteiskunta asettaa tietynlaiset normit siitä, mitä on hyvä elämä ja mitä ihmisellä pitäis olla elämässään. Ite keskustelin tästä viime viikolla M:n kanssa, kun puhuttiin, et mulla on vähän ikäkriisin tynkää. Ja just sen takia, kun joka paikassa toitotetaan sitä, et tässä vaiheessa pitäis olla jo perhe, omakotitalo, tyyliin kaks autoa, hyvä työ ja lemmikki. Tosta on tullu jonkinlainen “idylli” ja mua itteeni ärsyttää se. Osaksi sen takia koen, et mulla on huonompi elämä kuin muilla, että olisin epäonnistunu elämässä, kun ei oo mitään noista. Silti mä oon välillä edes tyytyväinen omaan elämään, edes jotenkin.

Ei sais ajatella sitä mitä muut ajattelee, vaan pitäis miettiä vaan sitä mikä itelle on hyväksi. Mut aika vaikeeta se on, kun ensimmäisenä ihmisiä kohdatessa kysytään aina töistä ja perheestäkin. Tunnen noloutta, kun kerron omasta työstä, tai kuntouttavasta työtoiminnasta, vaikka tällä hetkellä oon suunnattomasti nauttinu siitä mitä teen.

Tommi:
Nyt sulla onkin sitten erittäin hyvä hetki pohtia tällaista aihetta, jos ikäkriisin tynkääkin pukkaa! Vaatii tosiaan laajaa katsantokantaa ja pokkaa, jotta voi ohittaa muiden ihmisten määrittelyt siitä, miten sun pitäisi elää. Ja dilemma on siinä, että ”toiseutta” (eli toisia ihmisiä) ei voi ikinä täysin jättää pois laskuista, koska oma itsekin muodostuu suhteessa toisiin, ainakin jossain määrin. Tämä koronakriisikin on alleviivannut tarvetta kuulua yhteisöön ja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sosiaalisuuden tarve tietenkin vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin, mutta kaikki me kuitenkin jossain määrin tarvitsemme muita.

Olen sitä mieltä, että todennäköisesti ne muut ihmiset, jotka tulevat kertomaan sulle, mitä elämässä olisi hyvä olla minkäkin ikäisenä (puoliso, lapset, autot, talot, kultainen noutaja jne.), hakevat jollain tavalla vahvistusta omille valinnoilleen ja omalle elämäntyylilleen. He pyrkivät peilaamaan reaktioita toisesta ihmisestä. Jos he esitellessään omaa elämäänsä näkevät toisessa reaktioita, jotka kuvastavat mahdollisesti hämmennystä, epäonnistumista tai jopa kateutta, he saavat onnistumisen kokemuksen. Heidän sisäinen äänensä mahdollisesti sanoo: ”Ha! Olen onnistunut elämässäni paremmin kuin tuo toinen”. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä (ainakin monilla yksilöillä) on tarve jollain tavalla kilpailla elämässä pärjäämisessä. Tällaisen seurauksena elämä voi mennä suorittamiseksi, jossa tavoitellaan onnistumisen ulkoisia merkkejä. Onko se sitten hyvää elämää?

Jonna:
No joo, mulla on ens kuussa synttärit, niin se tuo jonkinlaisia paineita kyllä, vaikka koitan olla ajattelematta niitä. Mut väkisin se tulee mieleen, varsinkin mitä enemmän tässä ikää karttuu. Vuosi vuodelta esim. perheen perustaminen on vaikeempaa, mutta en osaa edes sanoa haluanko lapsia… Mut eikö vois olla ihan hyvä elämä, oli lapsia tai ei? Joillakin se on nuoresta pitäen selvää, et haluaa lapsia, mut nii, tarviiko sen sit kaikilla olla samanlaista?

Mä aikanaan eron jälkeen huomasin itessäni sen, miten paljon kaipaan toisia ihmisiä, läheisiä ihmisiä. Koska porukassakin voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja tää korona-aika tosiaan on korostanu sitä johonkin kuulumisen tärkeyttä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Jotkut on sanonu, ettei elämä oo juurikaan muuttunu, kun ei muutenkaan sosialisoi ihmisten kanssa niin paljoa, eli koronasta huolimatta, hänelle elämä on edelleen hyvää. Toiset puolestaan kärsii huomattavasti enemmän siitä, että ihmiskontakteja on vähemmän. Itsessä ainakin tiedostan sen, et mitä pidemmän pätkän joudun olemaan yksin ja kontaktit on minimissä, niin sitä enemmän mieliala laskee ja se taas alkaa vaikuttaa kaikkeen muuhun ja tuntuu, et elämä on ihan p*skaa.

Tohon en oikeen osaa ottaa kantaa, et jotkut hakis hyväksyntää omille valinnoilleen sillä, et kerrotaan toisille mitä elämässä pitäis olla. Mä luulen, et ne ihmiset, joilla ei oo niitä taloja ja koiria ja muita, joutuu enemmän puolustelemaan omaa elämäänsä. Mä tunnen yhden vanhemman ihmisen, joka on aina asunu ja ollu yksin, ja hän on hyvin tyytyväinen omaan elämäänsä, vaikka toiset sitä ihmettelee: “Etkö sä kaipaa siihen jotain ihmistä vierelle?” Hän saa ystävistä tarpeeksi sitä ihmiskontaktia, mitä tarvitsee. Mut silti se “normien” mukaisesti tuomitaan. Ihmisen ei pitäis kokea syyllisyyttä siitä, jos elää itselleen hyvää elämää.

Tommi:
Kommentoin ensinnä tuohon lasten saantiin ja sen yhteyteen hyvään elämään. Nykyisin yhä useammat tekevät valinnan, etteivät halua jälkikasvua. Tähän on varmasti monia syitä. Uskoakseni syyt löytyvät kulttuurista, jossa elämme. Ennen jälkikasvulla pyrittiin muun muassa turvaamaan oma vanhuus. Tulevat polvet ottivat ruraaliyhteiskunnassa talon työt haltuun ja huolehtivat vanhuksista hautaan saakka. Nykyisessä yhteiskunnallisessa systeemissä vanhustenhoito on ulkoistettu ja kullakin yksilöllä on tyypillisesti oma työura, jota ei ole sidottu sukupolvien kesken. Muutenkin nykykulttuurimme on individualistisempi. Asenneilmapiirikin on sellainen, että on yhä ”normaalimpaa” ja hyväksytympää, että ihmisellä ei ole omia lapsia. Lasten saannin sijaan aikuiset keskittyvät omaan hyvinvointiin, itsensä kehittämiseen ja työuriinsa.

Kun pohditaan hyvää elämää, tullaan jälleen kuitenkin yksilöllisiin eroihin. Joillekin lapsettomuus ihan oikeasti sopii ja toisille ei. Jotkut ovat pakosta lapsettomia mm. sen vuoksi, etteivät löydä sopivaa kumppania lasten toiseksi vanhemmaksi (eivätkä halua muulla tavalla lapsia hankkia) tai hedelmättömyyden vuoksi. Jotkut huomaavat hedelmällisen ajan lopun häämöttäessä, että elämä on kulunut kaikkeen muuhun, eikä lapsia vain tullut hankittua. Niitäkin on, jotka tätä katuvat ja sen vuoksi elämä ei tunnu hyvältä. Monille lapset ovat edelleenkin elämän suurin suola, ja he kertovat, että vasta lasten saannin myötä elämä täydellistyi. Mutta kuten todettua, meitä on moneen junaan, eikä yhtä pätevää reseptiä ole siihen, miten kaikki voisivat kokea elämän olevan hyvää.

Yhteiskunnallisella järjestelmällä pyritään takaamaan useimmille kohtuullisen hyvä elämä (anarkistisessa vaihtoehdossa voisi olla harvoilla oikein hyvä elämä). Yhteiskunnan normeistakin kuitenkin päättävät ihmiset, joilla on omat intressinsä ja mielipiteensä. Esimerkiksi yhteiskunnallisten normien asettamisesta voidaan ottaa vaikka homoseksuaalisuus, joka oli Suomessakin rikos vuoteen 1971 saakka ja virallisessa tautiluokituksessa sairaus vuoteen 1981 saakka. Nyky-yhteiskunta on homoseksuaaleille varmasti parempi paikka tavoitella hyvää elämää, kuin esimerkiksi 1950 -luvun suomalainen yhteiskunta. Toisaalta nykypäivän homokammoisten hyvän elämän kokemus saattaa järkkyä, koska yhteiskunta on liian vapaa ja sallii erilaisuuden avoimesti.

Jonna:
Eipä tohon alkuun oo juuri mitään lisättävää, oli aika kaiken kattavasti sanottu. Individualistisempi oli aika hyvä sana kuvaamaan kaikkea. Toki se ei tarkota sitä, että pitäis vaan omaan napaan tuijottaa, että sais itelleen sen hyvän elämän, koska myöskään silloin se tuskin todellisuudessa olis niin hyvää.

Tohon homokammoisten hyvän elämän kokemuksen järkkymiseen nappaisin sen verran kiinni, et siinäkin tilanteessa ihminen antaa ulkopuolisen vaikutteen vaikuttaa liikaa omaan elämään. Ei sen pitäis olla keneltäkään pois, mitä joku toinen on. Ihan sama se on rasismin kohdalla. Pitäis vaan keskittyä siihen omaan hyvään elämään. Jos joku rakastuu itseään vaikka 20 vuotta vanhempaan ihmiseen, niin anna sen rakastua, ei se oo sulta pois!

Kai siinä on vähän sitäkin vanhaa sanontaa, et naapurin puolella ruoho on aina vihreämpää. Vaan ku se ei aina ole. Sosiaalinen media huijaa meitä tosi paljon ja jonkun elämä saattaa kuvissa näyttää täydelliseltä, mut ei me tiedetä mitä se heidän elämä todellisuudessa on. Se kuitenkin helposti vaikuttaa meidän omaan arvosteluun omasta itsestämme ja taas tullaan tilanteeseen, jossa heikompi saattaa ajatella: “Mulla on ihan p*ska elämä.”

Vahvuutta todella tarvitaan, että uskaltaa elää omaa elämää, just sellasta mitä ite haluaa (toisia tosiaan vahingoittamatta).

Tommi:
Keskusteluun siitä, mitä on hyvä elämä, haluaisin vielä nostaa esiin hyödyllisyyden kokemuksen ja omien kykyjen käytön. Siitä, että voi tuntea olevansa hyödyllinen, syntyy merkityksellisyyden tunne. Se antaa elämälle niin sanotusti sisällön. Jos ei ole väylää, miten käyttää omia ominaisuuksiaan ja kyvykkyyttään hyödyksi, elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Tällainen merkityksellisyyden ja hyödyllisyyden kokemuskin kyllä usein peilautuu juuri toisten ihmisten kautta. Voi kokemus toki olla myös pelkästään sisäinenkin (ainakin jossain määrin). Tällaisen sisäisen merkityksellisyyden tunteen voi saavuttaa esimerkiksi tekemällä anonyyminä hyväntekeväisyyttä. Myös esimerkiksi eläinten hyväksi asioita tekemällä voi saada elämään merkityksellistä sisältöä, vaikkei arvostuksen antajina olisikaan toisia ihmisiä.

​Jonna:
Onhan se ihan totta, et jos saa tehdä sitä mistä tykkää tai mitä osaa tehdä, se tuntuu hyvältä. Voi peilautua vähän toistenkin ihmisten kautta, mut kyllä mä saan ainakin ite nautintoa siitä, jos teen jotain sellasta, mikä oikeesti miellyttää mua itseeni. Jos en oo ite tyytyväinen omaan tekemiseeni, mut joku toinen sanoo, et toi on hieno, ni se ei tunnu lainkaan samalta. Joillekin ehkä sekin voi riittää, mut ite oon aika kriittinen tekemisistäni. Pitää olla hyvin tehty ja just sellanen, et oon ite tyytyväinen. Tosin joskus käy sit niinkin, et oon tehny paljon töitä, saanu käyttää taitojani ja oon ite ihan rakastunu lopputulokseen, ja sit tuleekin joku toinen, joka sanoo, et toi ei oo lainkaan hyvä, ei voida edes käyttää… Se sit taas myös pudottaa. Siinä kohtaa toisten mielipiteillä on vaikutusta, vaik ei ehkä sais olla.

Ehkä se just, et mitä ihminen kokee itelleen tärkeenä. Jos vaikka tota hyväntekeväisyyttä miettii. Joku saattaa tehdä sitä sen takia, että saa egolleen pönkitystä ja saa ns. kunniaa tekemisestään, kun toinen saattaa tehdä sitä just anonyymisti ja vaan sen takia, et se tuntuu hyvältä, kun voi tai pystyy auttamaan jotain. Ihmisten pitäis enemmän tehdä just niitä asioita, mitkä tuottaa itelle nautintoa, eikä kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä siitä, mitä kukakin voi tehdä. Just yhdessä telkkariohjelmassa henkilö kertoi, miten häntä on aina syrjitty siitä, et hän halus painia. Aina sai kuulla sitä samaa: “Ei naiset voi painia, se on miesten laji.” Mut hän kuunteli omaa sydäntään, oli muiden mielipiteiden yläpuolella ja jatkoi sen tekemistä mikä itelle tuntui rakkaalta.

Tommi:
Mun on helppo ymmärtää tuo sun kertoma itsekriittinen suhtautuminen omaan tekemiseen. Mua ei kanssa paljon lämmitä, jos joku kehuu vähänkään ulkokultaisesti omaa tekemistäni, jos en siihen ole itse tyytyväinen. Asetan itselleni riman aika lailla korkealle. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu juuri hyvän elämän kokemuksen kannalta. Kun se hyvän elämän kokemus lähtee paljolti oman pään sisältä, ja siellä kun jyllää vähän turhankin kova itsekritiikki, niin se helposti syö hyvän elämän kokemusta. Vähempäänkin voisi olla tyytyväinen ja antaa itselleen armoa, mutta se ei niin vain helposti onnistu. Luonne on mitä on, ja se on monen asian summa miten se on sellaiseksi muodostunut.

Kun katsoin taaksepäin kirjoittamaamme tekstiä, huomaan, että suhtautumisemme on (luonnollisesti) nykyajan kulttuurin ja odotusten leimaama. Pitää kuitenkin muistaa, että oli aika mikä hyvänsä, ihmisen (kuten kaiketi minkä tahansa muunkin eliön) hyvän elämän perusteet ovat hyvin yksinkertaisissa asioissa. Riittävä ravinto, terveys, uni, suoja (asuminen), kohtuullinen vapaus toteuttaa itseään ja tyydyttävät ihmissuhteet ovat kaiken perustana.

Emme silti helposti tyydy elämässämme pelkkiin hyviin perustuksiin. Saatamme ajautua tavoittelemaan koko ajan enemmän. Haluamme ehkä kohtuullisen hyvän elämän muuttuvan vielä paremmaksi. Ihmisen elämää kaiketi ohjaa jonkinlainen luonnollinen tarve tavoitella suurempaa tyytyväisyyttä, onnellisuutta – hyvää elämää. Mutta tuo tavoittelu on jatkuvaa kamppailua, perille ei pääse koskaan. Aina on jotain, joka vähintäänkin hieman haittaa hyvää oloa.

Jonna:
Mun mielest sulla oli jo aika hyvin kiteytetty tota kokonaisuutta. Kyllähän tästä pauhais ties miten kauan, mut onhan tässäkin jo lukijoille aika hyvin sulateltavaa. Mut just toi, että aina on jotain lisätavoteltavaa, se on kyl oikeen kaksteränen miekka. Toisaalta on hyvä haastaa itseä ja kehittää itseä, mut toisaalta liika tavoittelu ja yrittäminen menee taas yli, eikä koskaan tuo täysin sitä onnistumisen tunnetta.